perjantai 15. syyskuuta 2017

Vesa Sisättö: Unohtunut avain joka upotti titanicin

Vesa Sisättö: Unohtunut avain joka upotti Titanicin - ja muita historian mokia
SKS 2014
Sivuja: 314

Tämä kirja on hyvin vahvasti sukua Tuhansien mokien maalle. Voisi sanoa, että tämä on mokakirjojen ykkösosa ja toinen on kakkososa. Siinä missä edellinen keskittyi vain suomalaisiin mokiin, tarkastellaan tässä kaikkien kansallisuuksien mokia.

Lähestulkoon kaikki, mitä edellisellä kerralla sanoin, pätee tässäkin. Tämän kohdalla ei ehkä aivan yhtä vahvasti tullut historiakirja mieleen, vaikka kronologisesti etenevä esitystapa onkin aivan samanlainen. Toisaalta se on hyvin ymmärrettävää, koska maailmanhistoriaan mahtuu niin paljon enemmän tapahtumia kuin vain suomen-, ettei 50 valittua tapausta millään kykene antamaan yhtä kattavaa kuvaa vaan se muodostuu väistämättä paljon hajanaisemmaksi.

Yhtä lailla pidin tästä kuin edellisestäkin. Liikaa näitä ei kuitenkaan kannata lukea, ainakaan kovin tiheään tahtiin, sillä jos samaan aikaan tulee kuulleeksi uutisistakin asioista, jotka eivät ole menneet aivan putkeen, niin usko koko ihmiskuntaan alkaa hiljalleen horjua.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa
Docendo 2017
Sivuja: 228

Suomessa on toiminut ja toimii yhä useita uskonnollisia tai hengellisiä yhteisöjä, joilla vaikuttaa olevan enemmän tai vähemmän yhdistäviä piirteitä, eivätkä ne piirteet ole suinkaan positiivisia. Monet tapaukset ovat ylittäneet uutiskynnyksenkin, joten kyse on melko hyvin yleisessä tiedossa olevista ilmiöistä. Tämä kirja kertoo juuri noista yhteisöistä ja tapauksista.

Ainakin yksi tekijä on ihan kaikille yhteinen - ja hyvin tärkeä: jäsenistöön kuuluu merkittävä määrä vahvauskoisia. Vahvauskoisen määritelmä ei ole yksikäsitteinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä: hänen uskoaan ei ole mahdollista horjuttaa rationaalisin perustein tai tavalliseen järkeen vedoten. Käsittääkseni tilanne tuppaa olemaan sellainen, että kaikki mikä suinkin tukee ja vahvistaa hänen uskoaan, on aina oikeassa, ja vastaavasti päinvastainen aina väärässä. Jos ajatellaan, että joku haluaisi ryhtyä huijariksi petkuttaakseen ihmisiltä heidän omaisuuttaan, työpanostaan, tai mitä tahansa, niin voisiko hänellä olla otollisempaa kohdetta kuin vahvauskoiset, jotka uskovat juuri hänen olevan se oikeassa oleva profeetta?

Kirjassa esitellään monta tunnettua yhteisöä, mutta kaikki muistuttavat toisiaan juuri noiden vahvauskoisten seuraajien osalta. Lisäksi johtajat tuntuvat olevan vahvoja persoonia, jotka osaavat saada toiset toteuttamaan omaa tahtoaan. No, sekään ei liene mikään yllätys.

Vahvauskoisuus tuntuu vaikuttavan yksilöön niin paljon, että vastuullinen yhteiskunta julistaisi sellaisen ihmisen edesvastuuttomaksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan omista asioistaan. En tosissani usko, että niin kovin äkkiä tapahtuisi, mutta vahvauskoisen rinnastus vaikkapa pikkulapseen tai pahasti sairastuneeseen voisi olla moneltakin kantilta aivan toimiva.

Itseäni häiritsee kovasti se ajatus, että jostain syntyy uusi liike tai yhteisö X. Miksi juuri se, eivätkä kaikki muut aakkoset ennen äksää onkin se ainoa, joka on oikeassa kaikkien muiden ollessa väärässä samaan aikaan? Mutta pointtihan seuraajien näkökulmasta onkin juuri tuo sama: nimenomaan X on oikeassa, ja kun siihen ajatukseen on kerran juuttunut, on vaikea päästä irti.

Siinä vaiheessa kun "tauti" on jo iskenyt, on paha pyristellä vastaan, mutta jos joku vasta pohtii yhteisöön liittymistä, niin kannattaisi vielä lukea tämäkin kirja. Jos sittenkin haluaa langeta, niin ainakin varoituksen sana on lausuttu.

Suosittelen lämpimästi tätä muillekin, jo pelkästään sen johdosta, että tässä kuvatut ilmiöt ovat pääsääntöisesti ihan sallittuja. Ikävä kyllä.

Ja sitten valmiiksi varoituksen sana: kommenttien moderointisormeni on tämän artikkelin kohdalla erityisen herkkänä.



perjantai 11. elokuuta 2017

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi 2016
Sivuja: 255

Marko Hautalan kirjat tuntuvat olevan keskenään melko samantyylisiä. Tyylilajiksi on tunnistettavissa kauhu, vaikka kirja ei ehkä varsinaisesti pelottavalta tuntuisikaan.

Tällä kertaa kauhuelementtinä on ääni, jota uhrit alkavat kuulla vasemman korvansa vierestä. Siihen ei edes tarvitse liittyä mitään muuta: ajatus siitä, että joku supattaa korvaan jatkuvasti, edes henkeä välillä vetämättä, on varsin häiritsevä. Mutta koska kyseessä on kokonainen romaani, niin sisältöä täytyy olla enemmänkin kuin kaksi riviä.

Psykoterapeutti löytyy kuolleena työpaikaltaan. Jälkeen jääneistä tavaroista löytyy mm. punainen kansio, jota kollega Anton alkaa tutkia, eikä liene vaikeaa arvata, millaisia tapauksia sieltä löytyy. Antonin tutkinta ei ole varsinaista salapoliisityötä, mutta niinpä vain hän pääsee eteenpäin, ja jossain vaiheessa hänen aikuinen tyttärensäkin sotkeutuu juoneen.

Ikäväkseni joudun toteamaan, ettei minun lukukokemukseni yltänyt samalle tasolle Hautalan aiempien kirjojen kanssa. Kirjoitustapa on onneksi ennallaan, ja tekstiä lukee ilolla. Sen sijaan juoni ei minuun oikein uponnut. Kirja on selvästi aiempia lyhempi, ja tuli mieleeni, että jos tämä olisi samanlainen kuin aiemmat, niin mukana olisi ollut ehkä joku henkilö lisää, tai ainakin nyt mukana olleista yksi tai useampikin olisi saanut laajemman käsittelyn, kenties oman kertomavuoronsa. Ymmärrän hyvin sen, jos kirjailija ei halua kirjoittaa "samaa kirjaa" montaa kertaa, mutta minusta tässä jäi jotain puuttumaan, eikä se ole pelkästään tarpeettoman avonaiseksi jäänyt loppu.

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta aion jatkaa Hautalan kirjojen lukemista, myös niiden, jotka ovat vasta tulossa.