sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Kirjamessut ja blogistitreffi


Olen muistaakseni ollut yhden kerran aiemmin kirjamessuilla. Silloinkin ne järjestettiin ruokamessujen kanssa samaan aikaan, ja etsiessäni lisää maisteltavaa tulin harhailleeksi kirjahallinkin kautta. Tällä kertaa tulin paikalle ensisijaisesti kirjapuolen vuoksi, mutta tosiasiat oli pakko tunnustaa: maistelu oli kivempaa. Kirjamessujen viehätystä vähentää minun kohdallani voimakkaasti se, etten nykyään osta kirjoja juuri lainkaan. Romaaneja en osta, koska ne saa kirjastostakin, ja olen kirjastojen ylin ystävä. Näiltä messuilta tiesin jo etukäteen ostavani yhden kirjan, nimittäin Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin Sata sivua.

Mainittu kirja muodostaakin mainion aasinsillan toiseen aiheeseen, eli sama kaksikko oli kertomassa juuri samaisesta teoksesta, kirjoittamisesta ja kirjailijana olemisesta Avaimen järjestämillä blogistitreffeillä. En ole aiemmin tavannut kirjailijoita "oikeasti", mikä selvästi lisäsi tapahtuman viehätystä.

Kirjabloggaajien tapaaminen oli niinikään kiinnostavaa. Vaikka olenkin vielä täysi noviisi sekä kirjabloggaajana että kirjablogien lukijanakin, niin oli ilahduttavaa huomata lähestulkoon kaikkien blogien olevan entuudestaan tuttuja. Vielä kun nyt muisti toimisi sen verran, että osaisi yhdistää kasvot ja nimet jälkeenkin päin. Vertaistukena saadut vinkit osoittavat epäilemättä vielä arvonsa, kiitos niistä osallistujille!

torstai 28. lokakuuta 2010

Marja Björk: Posliini

Puumasta innostuneena lainasin Björkin esikoisromaani Posliinin. Siinä missä Puuman oli helppo ajatella käsittelevän kirjailijan nykyhetkeä, niin Posliini on yhtä helppo ajatella hänen lapsuutensa kuvaukseksi. Eivätkö kirjailijat aina kirjoita omista kokemuksistaan ja käytä omaa elämäänsä lähteenään? Tämän kirjan kohdalla on helppo sanoa, että toivottavasti eivät, sillä Posliini on kertomus hyväksikäytetystä tytöstä.

Yleensä pyrin välttämään liikoja paljastuksia kirjojen juonista, mutta tämän teoksen kohdalla se vaikeuttaisi bloggaamista liikaa, ja toisaalta jo takakannen perusteella on ilmiselvää, mistä tässä on kyse. Juonipaljastuksia on siis luvassa, jos se haittaa, älä lue enempää.

Vuonna 1966 Jaana on kahdeksanvuotias, hänellä on kaksi pikkuveljeä ja yksi sisar lisää on tulossa. Hänen perheensä asuu jossain Lieksan suunnalla, missä isä pitää kauppaa. Eräänä päivänä pihaan kurvaa Anita-täti avomiehensä Kurren kanssa uudella Plymouth Barracudallaan. Alusta pitäen Kurre kohdistaa Jaanaan huomiota aivan toisella tapaa kuin kukaan kotona, kohtelee häntä pienenä prinsessana.

Kotiolot Jaanalla eivät ole kovin kummoiset, ja alussa ihmetyttää se, miksi isä suhtautuu Jaanaan niin kylmästi. Lomillaan Jaana pääsee Helsinkiin kylään Anitan ja Kurren luo, ja Kurre kohteleekin häntä juuri siten kuin jokainen tyttö toivoisi isän häntä kohtelevan. Valitettavasti Kurren pimeä puoli on Kurt. Hän ei ole niin mukava, sillä Kurt tekee Jaanalle asioita, joista tämä ei tykkää. jaanaa hävettää, ja Kurt saa hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei niistä asioista kannata kertoa kenellekään.

Tässä vaiheessa alkaa lukijaa ahdistaa ja tulee tarve lukea nopeasti eteenpäin, aivan kuin suojellakseen Jaanaa. Niin kauan kun ei tiedä mitä seuraavat sivut tuovat tullessaan, voi vain pelätä pahinta, ja vain lukemalla voi päästä epätietoisuudesta.

Hyväksikäyttöä jatkuu vuosien ajan, mutta Jaana tykkää silti Kurresta paljon, ilmeisesti enemmän kuin isästään tai äidistään. Jos vain Kurtia ei olisi. Sitten seuraa minua suuresti hämmentänyt osuus, kun Jaana ennen pitkää näyttää rakastuvan Kurtiinkin. Kirjan loppupuolella minulle oli hyvin epäselvää millaisen vaikutuksen hyväksikäyttö lopulta aiheutti. Jos Jaana on rakastunut Kurtiin ja haluaa tätä myös seksuaalisesti, niin hänen asiansa tuntuvat olevan suorastaan mallillaan! Sen vuoksi lopun selvitys onkin tärkeä: asiat eivät ole hyvin, ja sieluun jääneet jäljet ovat ikuisia.

Minua viehätti tässä kirjassa kovasti se vastakkainasettelu, joka oli Jaanan oman perheen ja Kurren välillä. Toisaalta oma perhe kohteli häntä suurimman osan ajasta kuin paskaa, muttei käyttänyt hyväksi. Henkistä väkivaltaa hän kylläkin joutui kärsimään. Kurre taas piti häntä kuin kukkaa kämmenellä, mutta rikkoi luottamuksen pahanpäiväisesti langettamalla lapselle kannettavaksi kohtuuttoman paljon. Lukijan on pakko pohtia, kumpi vaihtoehto oli parempi. Ahdistusta tuo se, ettei Jaana saanut tehdä valintaansa itse.



Jos jotain olisin kaivanut lisää, niin hieman lisää tietoa Jaanan myöhemmistä vaiheista. Nyt saatiin tietää vain se, että hän on pitänyt yhteyttä Kurreen ja Anitaan aina nykypäiviin asti ja että hän on naimisissa. Eikä mitään muuta. Toisaalta se ei kyllä tämän tarinan piiriin kuulukaan, koska selväksi tehtiin se, ettei hän milloinkaan pysty päästämään irti menneisyydestä. Ehkä yksityiskohdat ovatkin merkityksettömiä.


Näiden kirjojen jälkeen jään innolla odottamaan, mitä tuleman pitää!

maanantai 25. lokakuuta 2010

Sami Hilvo: Viinakortti

Nelikymppinen Mikael saapuu isoäitinsä hautajaisiin. Isovanhemmat ovat jättäneet talonsa irtaimistoineen perinnöksi hänelle. Lapsena isovanhemmat ovat olleet hänelle läheisiä, ja nyt viimein on mahdollisuus tutkia nimismiesisoisän työhuonettakin oikein ajan kanssa. Jäämistön lisäksi hän saa vielä nipun kirjeitä, ja niin on tilaisuus käydä tutustumismatkalle isoisä Urhon todelliseen minään: Urhon sydämen valittu olikin vaimon sijaan kunnanlääkäri Toivo.

Kirjan aiheena on siis homosuhde sota-aikana ja sen jälkeen. Mikaelin sydäntä tämä aihe on lähellä, ja vähitellen käy ilmi, ettei hän ole jäljelle jääneistäkään ainoa niin tunteva. Kirjan takakannessa mainitaan kirjan olevan "Se tuntematon sotilas josta Linnakin vaikeni." Tai sitten maininta viittaa Urhoon, mutta joka tapauksessa molemmista vaiettiin. Omasta mielestäni tämä seikka on kiinnostava; miksi aihe on niin tabu? Varmasti sodassa tehtiin paljon sellaisia asioita, joista ei rauhan aikana puhuta mitään, mutta minkä vuoksi silti mainitaan ihan selvät mm. vankeja kohtaan tehdyt rikokset ennen sitä, että jollain on voinut olla helliä tunteita asetoveriaan kohtaan? Sodassa on todella aivan omat sääntönsä, ilmeisesti myös tämän jälkimmäisen aiheen osalta.

Esimerkiksi partio hiihtää amfetamiinipäissään vanki mukanaan, kunnes päällikkö toteaa itsekseen ettei vankia enää viitsitä kuljettaa mukana. Hän ottaa repustaan kirveen ja teloittaa tyynesti vangin siihen paikkaan. Ja kaikki ovat tyytyväisiä. Auta armias, jos päällikkö olisikin antanut vangille suudelman! Luultavasti hänet olisi porukalla teloitettu siihen paikkaan.

Kirjailija on luonut hienosti kontrastin sen välille, mitä Urhon ja Toivon välillä on sota-aikana, ja kuinka heidän maailmansa muuttuu rauhan tultua. Kaikille rauha ei olekaan helpotus, vaan vasta se tuo mukanaan todelliset koettelemukset. Tavallaan miehet jäävät rauhan vangeiksi.

Kirja oli aika kevyttä luettavaa, ja minun kaltaistani pätkälukijaa miellytti lyhyet kappaleet, jotka tarjoavat luontevan mahdollisuuden lukea juuri niin pitkään kerrallaan kuin kulloinkin sattuu sopimaan. Käsittääkseni kirjoittajalla on päivätyönsä erikseen, mutta minä ainakin toivon, että hänellä riittää energiaa kirjoittaa lisääkin. Tällainen sotaan ja sota-ajan yhteiskuntaan kohdistuva tuuletus on oikein paikallaan!

torstai 21. lokakuuta 2010

Marko Leino: Kotirauha


Tämä elokuva valikoitui luettavakseni jälleen kirjaston uutuuslistalta. Luit oikein, kyseessä on elokuva, vaikka se onkin vielä kirjan muodossa. Marko Leino oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta kirjan sisäkannessa häntä tituleerataan suomalaisen elokuvan kultasormeksi, jonka käsikirjoituksia ovat viime vuosien suurimmat suomalaiset kassamagneetit. Yleensä tuntisin suurta halua puuttua tuollaisen väitteen todenmukaisuuteen, mutta antaa sen nyt olla. Menköön markkinoinnin piikkiin. Samassa pätkässä mainitaan myös, että kirjasta valmistuu elokuva vuoden 2011 puolella. Tämä on siis ollut tiedossa jo ennen kirjan julkaisua, ja todennäköisesti se on ollut sitä jo kirjoitettaessa. Tai parhaassa tapauksessa ennen sitäkin.

Ilman sisäkannen mainintaakin on ilmiselvää, että tässä on kyseessä ensisijaisesti elokuva eikä kirja. Se ei ole mitenkään yksiselitteisesti huono asia, sillä oli viihdyttävää pohtia mielessään, ketkä mahtavat esittää mitäkin rooleja. Samoin saattoi asettautua ohjaajan osaan ja miettiä, miten kuvaisi eri kohtauksia. Keskinkertaisen elokuvan tekeminen tämän teoksen pohjalta tulee olemaan helppoa, joten toivotaan ettei ohjaaja ja tuottaja tyydy siihen.

Elokuvan juoni on yksinkertainen, ja samalla mukavan ajankohtainen. Eletään vuotta 2008. Sami Luodolla on pieni rakennusfirma, joka rakentaa omakotitaloja. Kaikki näyttää sujuvan hienosti, ja uusimpaan projektiin kuuluu tontti omallekin tulevalle kodille, mistä yrittäjä kovasti haaveileekin asuessaan kerrostalossa vuokralla 16 vuotta sitten tapahtuneen skeittilautakonkurssinsa jäljiltä. Kuten kaikki tietävät, ei 2008 loppuvuosi suinkaan ollut ruusuista aikaa rakennusfirmoille, ja sen saa Samikin tuta nahoissaan. Ruusunkuvat vaihtuvat nopeaan tahtiin konkurssiksi, joka häämöttää väistämättömän näköisenä edessä.

Tämän suurempiin juonipaljastuksiin en halua ryhtyä, sillä alamäen, tai suorastaan syöksykierteen osuus kirjassa on pitkä. Loputtomiin ei kukaan voi pudota, vaan pohja löytyy aina jostain. Ja mitä sitten tapahtuu, sen kannustan kutakin selvittämään itse. Muut tärkeät hahmot elokuvassa ovat Samin lähipiiriä: hänen perhettään, lähisukulaisiaan ja työtovereitaan. Kirjassa heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi, kenties sen vuoksi, että elokuvassa olisi vapaat kädet muokata heidät sellaisiksi kuin tahdotaan, eikä toisaalta rajoiteta eri näyttelijöiden sopivuutta rooleihin. Elokuvaan tulee kyllä riittämään sopivasti pituutta tällaisenaankin, eli ehkä hahmot on jätetty silleen tarkoituksella.

Oli ensimmäinen kerta, kun luen näin ilmiselvän elokuvan kirjana, mutten näe mitään syytä jättää sitä viimeiseksi. Maininta elokuvamaisuudesta on ihan paikallaan, sillä se on todella leimallinen piirre. Aion antaa kirjailijalle uudenkin tilaisuuden jatkossa. Teksti ainakin on mukavan kepeää eikä pakota ajattelemaan liikaa. Oikeastaan se ei anna edes mahdollisuutta pohtia liikaa. Kukin päättäköön itse, onko se hyvä vai huono asia.




lauantai 16. lokakuuta 2010

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko


Klassikon innoittamana tulin valinneeksi tämän teoksen kirjaston hyllystä. Nimenomaan hyllystä, sillä varaamalla tai toisesta kirjastotta tilaamalla olisin saanut jonkun muunkin, joka olisi ennakkoon kuulostanut houkuttelevammalta.

Eläkkeellä oleva autokoulunopettaja saa aivoverenvuodon lähikaupan vihannesosastolla. Tie johtaa luonnollisesti sairaalaan, missä muisti alkaa palailla hiljalleen. Miehellä on kuitenkin kova kiire päästä pois, eikä toipumista ehtisi millään odotella. Pietarin 300-vuotisjuhlat ovat nimittäin lähestymässä, ja miehen poika on mukana valmistelemassa juhlallisuuksia kultaamalla Iisakin kirkossa patsasta.  Ateisti-isällä on asiaa selvitettävänä poikansa kanssa, joka on aiemmin väläyttänyt viitteitä uskoon tulosta.

Kirjan ensimmäinen osa tapahtuu sairaalassa, ja toinen Pietarissa. Sairaalajakso on viihdyttävää luettavaa, kun seurataan aivoverenvuodon seurauksia, arvaillaan toipumisen edistymistä ja kuunnellaan huonetovereiden juttuja. Toinen osa on eri tyyppinen. Tapahtumat eivät etene niin selvästi, ja lukija joutuukin olemaan tarkkana sen suhteen, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä on vain lääkkeiden aiheuttamaa hourailua.

En tiedä onko syynä se, että luin tämän varsin lyhyen kirjan kovin monessa osassa vai jokin muu siihen, etten oikein päässyt sisään koko kertomuksen kantavaan ideaan. Iisakin kirkkoa rakennettiin 40 vuotta, ja juuri saman ikäinen on poika kirjan lopussa. Toivoakseni näiden välillä on löydettävissä jokin yhteys, mutta minä en sitä hoksannut. Jos olisin, olisi se luultavasti myös nostanut lukukokemukseni tasoa.

Klassikossa ihastuin Hotakaisen tapaan kuvailla asioita, esimerkkinä siellä lainaamani pätkä lihapiirakasta. Tässä kirjassa on mukana vastaavia elementtejä, mutta valitettavasti ne ovat vain välähdyksiä. Ilahduttavia kyllä, mutta niitä jää kaipaamaan lisää, ja huomatessaan ettei kirjailija lähtenytkään Klassikon kaltaiseen kiitoon, on seurauksena pieni pettymys. Juuri sama maku jäi koko kirjastakin.

Uskon vieläkin, ettei Klassikko voi olla Hotakaisen ainoa nappisuoritus, vaan annan vielä uuden mahdollisuuden. Ensi kerralla täytyy tehdä se varaus.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Teemu Kaskinen: Sinulle, yö


Suomi haluaa valtameren rannikkovaltioksi. Tätä halua se pyrkii valtaamalla Norjalta maata Ruijasta, mikä on johtanut valtioiden väliseen sotaan. Yhdysvallat puolustavat liittolaistaan hyökkäämällä Tallinnan kautta Helsinkiin. Suomi käy siis sotaa kahdella rintamalla.

Tämä on tilanne Sinulle, yö -kirjassa. Suomalaisessa sotakirjallisuudessa on totuttu vihollisen aina tulevan idästä, ja hollywood-elokuvat ovat opettaneet amerikkalaisten olevan aina hyvien puolella. Sen vuoksi lähtökohta onkin hyvin virkistävä, kun ennakkoasennoitumisesta on pakko päästää irti. Sotilaatkin ovat nykyisiä aikuisia kaikkine motivaatio-ongelmineen, ja tasa-arvo on asevoimissa olemassa, sillä naisia on mukana sotimassa siinä missä miehiäkin, toki vähemmän, mutta silti.

Tavallaan sota on tehnyt yhteiskunnalle jopa hyvää. Se on karsinut ilmiöitä, joita ei esiinny muulloin kuin silloin, jos asiat ovat vähän liiankin hyvin. Kirjailija kuvaa asiaa näin:

 "Kaikkialla Suomessa ihmiset kaatoivat pihapuitaan ja polttivat nuotioita kerrostaloasuntojensa lattioilla tiililäjien päällä. Kaikkialla Suomessa ihmiset nukkuivat ulkovaatteet päällä ja varastivat polttopuuta valtion metsästä. Kaikkialla Suomessa ihmisistä oli tullut uudella tapaa lujia, sillä enää he eivät valittaneet turhasta. Kansakunta oli karaistunut. Yleisönosastokirjoitusten ja kanteluiden laatiminen epäoikeudenmukaisesti määrätyn pysäköintisakon tai ohi ajaneen bussin vuoksi oli taaksejäänyttä elämää. Kahden, kolmen tunnin odotusaika terveyskeskuksen päivystykseen tuntui pieneltä kärsimykseltä. Kaikenlaisten korvausten hakeminen oli jäänyt. Parvekkeella tupakoiville naapureille, kissojen omistajille ja yhdentoista jälkeen putkissa vettä lorisuttaville kanssaihmisille saattoi jo vaikka antaa anteeksi. Pyöräily jalkakäytävillä sai entistä harvemman jalankulkijakansalaisen raivon valtaan. Koulukyytejä lapsille osattiin jo järjestää ihan itse, ja opettajien annettiin pitää luokassa se kuri, mikä luokkahuoneeseen kuului."

Sota on kaikesta huolimatta aina sotaa, ja siinä pätevät aivan erilaiset moraalisäännöt kuin rauhan aikana. Sota myös väistämättä muuttaa ihmisiä. Kuoleman välitön läheisyys tuo esiin alkukantaisia piirteitä. Ihmishengen arvo putoaa dramaattisesti. Jos vihollishengen arvon pystyy vaivatta mittaamaan, niin ei asetoverienkaan henki enää korvaamattomana pysy. Sivistykseen kuuluvat seikat, kuten kansainvälisesti sovittujen sääntöjen noudattaminen on pelkkä kaukainen ajatus jostain toisesta maailmasta.

Tämä kirja piirtää sodasta korutonta kuvaa. Eivät suomalaiset tai yleensäkään ne "meidän puolella" taistelevat ole läpeensä hyviä ja kunnollisia. Kaikki eivät ole ahkeria ja urheita. Molemmilta puolilta löytyy aina tasapuolisesti niitä, jotka tekevät rikoksia ihmisyyttä ja ihmiskuntaa kohtaan. On sankareita, ja on lusmuja rintamakarkureita, jotka kuuluisi teloittaa siihen paikkaan. Näitä kaikkia on aina ollut, ja tulee aina olemaankin. Kaikesta tarunhohtoisuudestaan huolimatta niitä oli myös talvisodassa, sitä ei ole syytä unohtaa.

Mitä sodassa lopulta käy, jätän arvuuttelun tai kirjan lukemisen varaan. Talvisodan ihmeestä ovat kaikki kuulleet; mutta onko Suomella mahdollisuuksia kahden rintaman sodassa, jossa toisena osapuolena on nykyaikainen USA?

En ole mikään sotakirjallisuuden ystävä, mutta mielestäni tämä kirja on lukemisen arvoinen jo sen tarjoaman näkökulman vuoksi.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

 
Tässä on jälleen poiminta kirjaston uutuuslistalta. Joskus teininä luin ahkerasti Yöjuttu-lehtiä, jotka kai luokitellaan kauhuksi. Voi olla, että olen niiden jälkeenkin lukenut jonkun ko. luokkaan kuuluvan kirjan, mutta siitä on joka tapauksessa pitkä aika, 15 vuotta vähintään. Voin siis hyvällä syyllä sanoa olevani täysi untuvikko mitä tulee kauhuromaaneihin.

Elokuvia katsoessa minulle on yleensä tärkeää se, että tapahtumat olisivat mahdollisia. Ne saavat kaikin mokomin olla epätodennäköisiä tai vaikeita, kunhan ovat mahdollisia. Tästä vaatimuksesta on mahdollista tinkiä, mutta silloin on kyseessä jokin ihan muu lajityyppi, johon en tunne lainkaan yhtä paljon vetoa, ja silloin vaatimustaso nousee selvästi. Tämän kirjan kohdalla oli selvää, että vaatimus piti unohtaa. Koska kirjan varaajia oli paljon ja googlattu "takakannen kuvaus" kuulosti kiinnostavalta, päätin antaa mahdollisuuden.

Tukholma on ollut viikkoja painostavan helleaallon kynsissä. Tapahtuu jotain selittämätöntä, kun kaikki sähkölaitteet tuntuvat toimivan ilman verkkovirtaa, eikä niitä saa kytkettyä pois päältä. Yhtäkkiä ilmiö loppuu, ja samalla lakkaa ihmisiä yhteisesti vaivannut pääkipu. Helpotuksen hetki ei kestä pitkään, sillä kaikilla alueen ruumishuoneilla havaitaan kuolleiden heränneen henkiin. Ja mitä tapahtuukaan hautausmailla?

Kuulostaa siltä, mitä voisi olettaa näkevänsä seistessään videovuokraamossa, edessään b-luokan zombieleffan kotelon kääntöpuoli. Onneksi kirjan takakannessa oli tämä lisäys: "Vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikein haluavat." Se antoi odottaa, ettei kyseessä olekaan vain tylsämielinen zombie-splatteri, jossa ajetaan takaa kuka ketäkin, ammutaan haulikolla, huidotaan isoilla veitsillä ja joku syö jonkun aivoja.

En haluaisi tehdä turhia juonipaljastuksia, mutta yksi oleellinen kohta on pakko mainita: kuolleista heränneiden lähistöllä ihmisillä on kyky kuulla toistensa ajatuksia. Myös kuolleiden "ajatuksia" on mahdollista kuulla, tosin niitä ei paljon ole. Sen sijaan kuolleet kuulevat elävien ajatukset, ja korvaavat heidän tunteillaan sitä, mikä heiltä itseltään puuttuu. Tässä kohtaa päästäänkin kirjan ytimeen. Kokeneemmalle kauhun lukijalle voi olla selvää, mikä tekee siitä kauhua; mitä siinä pelätään. Minulle se ei ollut mitenkään selvää, ja juuri sitä opin hyvin tässä kirjassa.

Miksi pimeitä hautausmaita myrskyisinä ukkosöinä pelätään? Tai niitä kuolleista heränneitä, joiden käsi työntyy esiin märästä mullasta? Kyse on aina jostain sellaisesta, mikä on voimakkaasti oman kokemusmaailmamme ulkopuolella. Pelon aiheena on se, mitä ei tiedetä. Se, minkä paikalle omassa mielessä täytetään jotain epämääräistä pahaa. Sen nimenomaan täytyy pysyä määrittelemättömänä ja tuntemattomana, sillä vain sillä tavalla mielikuvitus voi ajatella mitä tahansa, ja silti pelätä tapahtuvaksi jotain vieläkin pahempaa. Voi siis ajatella niin, että se pelon aihe on lähtöisin omasta mielestämme. Tässä kirjassa tämä ajatus viedään astetta pidemmälle ja konkreettisemmalle tasolle. Koska kuolleilla ei ole omia tunteita, he lainaavat niitä eläviltä. Elävät tuntevat pelkoa, joka heijastuu heihin kuolleilta takaisin voimistuneena, ja niin noidankehä on valmis.

"Pelko lisäsi pelkoa, viha vihaa ja lopulta jäljellä oli vain kasa palaneita ruumiita. Niin kuin aina, kaikkialla."

Yllä oleva lainaus on sattuvasti sanottu juuri tämän kirjan tapahtumista, mutta toimii hienosti paljon laajemmassakin mittakaavassa. Tarvitseeko edes muistuttaa vaikkapa islamista ja maahanmuuttajista? Olisi hauskaa lukea kirjan tapahtumia vertauskuvina, mutta valitettavasti en usko kirjailijan ajatelleen niin pitkälle.

Tämä lukukokemus oli sen verran hyvä, että aion antaa mahdollisuuden kirjoittajan toisellekin kirjalle, Ystävät hämärän jälkeen. Vähältä piti, etten katsonut sitä jo elokuvana, mutta eritoten nyt en edes halua nähdä sitä, sillä uskon, että jos kirjan pohjalta tehdään elokuva, niin kirja on aina parempi. Elokuva voi voittaa ainoastaan mestarillisen ohjaajan käsissä kirjan ollessa heikko, ja ilmaan jää kysymys, miksi mestarilliset ohjaajat tekisivät elokuvia huonoista kirjoista?

lauantai 2. lokakuuta 2010

Marja Björk: Puuma

Tämä kirja löytyi kirjaston uutuusluettelosta. Vaikka saankin päivittäin tiedon uutuuksista, pitävät muut ilmeisesti sitä silmällä vieläkin tarkemmin, sillä muutamankin tunnin ikäisen syötteen kohdalla voi hyvin olla jo kymmenittäin varauksia. Ei millään pahalla kaikkia kirjailijoita kohtaan, mutta minusta on ilahduttavaa tietää, että monet muutkin väijyvät uutuuksia kirjastosta ja käyttävät sitä lukemistokanavanaan. Minä olen kirjastojen kannattaja, enkä edes pelkästään sen vuoksi, että jokainen kirja ansaitsee tulla luetuksi useammin kuin kerran, ja lukijan taas on tuhlausta lukea samaa kirjaa moneen kertaan, koska kaikkea ei kuitenkaan kukaan ehdi lukea. Aina jää lukematta valtava määrä kirjoja, jotka olisivat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Puuma on muodikas termi. Sen vuoksi kirja, jolla on sama nimi, on väistämättä myöskin muodikas. Jos ei nimellä olisi nostetta, pitäisin tätäkin kirjaa aika tavallisena. Nyt se kerää lisäpisteitä ajankohtaisuudesta.

Malla on lapseton viisikymppinen juristi, joka elää kahdestaan kuusikymppisen Kaukon kanssa. Kauko on myös juristi, joten taloudellisesti he ovat etuoikeutettuja. Kauko ei ole ottanut eroa vaimostaan, vaikka onkin elänyt Mallan kanssa viimeiset parikymmentä vuotta. Malla ei elättele kuvitelmia uskollisuudesta, vaan aloittaa epäröimättä seksisuhteen naapuritalossa asuvan Royn kanssa. Se ei suinkaan ole hänen ainoa säätönsä, vaan etelänmatkoilla hän käy säännöllisesti paikallisen gigolon kainalossa, eivätkä nämäkään ainoita ole.

Mallan ystävä Riitta on alkanut vakavan suhteen Tuomaksen kanssa, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Kirjailija kuvaa näiden kahden suhdetta ansiokkaasti, sillä lukijalle on alusta saakka päivänselvää, että Tuomaksen kaltaisista miehistä tulisi naisten pysytellä mahdollisimman kaukana.

Toinen puoli kirjasta ovat takaumat Mallan lapsuuden kesiin, jotka hän viettää äitinsä ja palvelijatar Signen kanssa kesämökillä. Viereisessä mökissä asuu mustalaisperhe, ja vähitellen Mallalle selviää, että naapurimökissä säännöllisesti vierailevalla Hemmillä ja hänen äidillään on seksisuhde. Tarkoituksena on ilmeisesti vetää yhteys äidin suhteen ja sen välille, että Mallastakin on tullut Puuma. Minusta se yhteys ei ole lainkaan suoraviivainen, mutta koska kirjailija hallitsee Mallan elämää, niin olkoon sitten niin.

Puuma on lyhyt kirja, alle 200 nopeasti luettavaa sivua. Jopa minäkin olisin voinut lukea sen yhdeltä istumalta, vaikken nyt lukenutkaan. Jos Kuolleet sielut ei vetänyt minua puoleensa, niin tämäpä veti. Sen vuoksi lyhyys jopa harmitti, sillä tätä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Kirjailija olisi huoletta voinut laajentaa tarinaansa ilman pelkoa siitä, että se olisi käynyt tylsäksi tai liian toistavaksi. Henkilöt ovat kiinnostavia, ja heidän elämäänsä olisi voinut kuvata enemmänkin, vaikka nytkään ei voi väittää, että ne olisivat jääneet tarpeettoman ohuiksi. Joko siis Björk osaa luoda hahmonsa suhteellisen vähällä tekstillä, tai sitten he ovat niin tuttuja kaikille jo valmiiksi, ettei enempää edes tarvita.

Antamatta enempää juonipaljastuksia mainitsen vielä sen, että kirjan ansioksi on luettava se, kuinka Mallan elämän ja yleensäkin puuman elämän tyhjyys paljastetaan. Päällisin puolin hän elää monen ihmisen unelmaa: on vapaa-aikaa ja rahaa jolla viettää sitä, ja käytännössä vapaus olla kenen kanssa lystää. Mutta mitä jää jäljelle juhlien jälkeen, kun vieraat ovat lähteneet?

En edelleenkään anna arvosanoja, mutta laitan Björkin esikoisteoksen varaukseen.