tiistai 27. syyskuuta 2011

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen
Suomennos: Taina Helkamo
Otava 2011, 304 sivua.

Kiinnostuin tästä kirjasta, koska esittelyssä mainittiin siinä kuvattavan maailmaa autistisen nuoren naisen silmin. Päähenkilö tosiaan onkin korkean toimintakyvyn omaava autisti, samaan tapaan kuin vaikkapa Sademiehessä. Omalta kohdaltani minua olisi kiinnostanut enemmän matalan toimintakyvyn autistin kertomus, mutta ainakaan toistaiseksi lukijat eivät saa valita kirjojen sisältöjä mieleisikseen.

Karen on elänyt ensimmäiset kymmenen vuottaan täysin villilapsena. Hän on asunut kotona äitinsä luona, mutta tyystin vailla minkäänlaista kasvatusta. Vasta äitinsä kuoltua ja tätinsä ryhdyttyä hoitamaan taloutta ja tyttöä hän oppii puhumaan. Täti saa pramean talon lisäksi perinnöksi suuren tonnikalanjalostamon, mikä tuo mukanaan taloudellisen riippumattomuuden ja niinpä Karenkin voi saada yliopistokoulutuksen rajoituksistaan huolimatta.
"Standardinomaisissa älykkyystesteissä yllän johonkin idiootin ja imbesillin välille, mutta minulla on 3 hyvettä ja ne ovat merkittäviä.
    1. En osaa valehdella.
    2. Minulla ei ole mielikuvitusta.
    3. Ja tiedän, että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, olen varma etten sitä tiedä. "
Lyhyesti kuvattuna asetelma on siis sellainen, että autistisella naisella on mahdollisuus tehdä suunnilleen juuri sitä mitä hän haluaa, koska tätinsä kykenee huolehtimaan taloudellisesta puolesta ja on myötämielinen tekemisten suhteen. Samalla se on juuri se, mikä autistisissa henkilöissä kiinnostaa: mistä he unelmoivat? Mitä he tekisivät, jos vain oma tahto olisi rajana?

Sademiehen tapaan Karenillakin on erityislahjoja, joista yksi on täydellinen keskittymiskyky. Hän käyttää kykyään mm. opettelemalla erittäin taitavaksi ja pikkutarkaksi piirtäjäksi, joskin piirrokset voivat esittää ainoastaan todellisuutta.

Minusta jo pelkästään erilaisessa tavassa tarkastella maailmaa olisi hyvinkin sisältöä yhteen kirjaan. Kirjailija on kuitenkin valjastanut sen kritiikin välikappaleeksi. Kritiikin kohteena on etupäässä eläinten tehotuotanto ja erityisesti uhanalaisen tonnikalan kalastus. Liikkeelle lähdetään aina filosofi Descartesista saakka kyseenalaistaen se, miksi ihminen on nostettu kaikkien muiden elollisten olentojen yläpuolelle ja samalla ihmisen oikeus käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen. Ihmiset ovat kääntäneet kuuluisan lausahduksen "ajattelen, siis olen" toisin päin ja päätelleet, että "se, mikä ei ajattele, ei ole".

Kirjassa itsekkäitä ja ahneita markkinavoimia kuvaa liikemies Gould, jonka maailmassa ei ole kuin yksi ainoa päämäärä: haalia lisää rahaa. Kaikki, mikä hänen ja päämäärän välissä on tai siihen asettuu, on raivattava pois. Millään, mikä ei tuo lisää rahaa, ei ole mitään arvoa eikä järkeä. Raha on lakannut olemasta "yleinen vaihdon väline, arvon mitta, omaisuuden muoto sekä valuutta", ja siitä on tullut kaiken mitta.

Minusta Karenin toivottoman rehellisessä ajattelutavassa on jotain valloittavaa. Aikuisten maailmassahan rehellisyys on ylellisyyttä, joka on suotu vain pienille lapsille. Useimmilla on vaikeuksia olla rehellinen edes itselleen, vaikka se yleensä olisikin sallittua. Ajattelemisen aihetta tämä teos antaa. Kukin voi tykönään pohtia, miten itse todellisuudessa toimisi, jos vaikutusmahdollisuudet (lue: rahaa) olisivat vastaavat kuin Karenilla. 

Vilkaise myös, mitä Jenni, Mari A, Sanna, Laura ja Katja ovat sanoneet!

torstai 22. syyskuuta 2011

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa
Suomennos: Outi Menna
Johnny Kniga 2011, 203 sivua.

En ole usein sanonut kirjojen nimistä mitään, mutta nyt en voi vaieta. Jo Loen edellisen kirjan Muleumin nimi oli mielestäni väärä, mutta nyt on menty pahemman kerran kaseikkoon. Alkuperäinen nimi on Stille dager i Mixing Part, enkä käsitä miksei sitä olisi voinut käyttää suoraan. "Mixing Part" on automaattisen käännöskoneen nimi Garmisch-Partenkirchenille, enkä näe mitään vikaa sen käyttämisessä.

Norjalaisperhe vuokraa loma-asunnon Garmisch-Partenkirchenistä. Perheeseen kuuluu opettajaäiti, kolme lasta sekä dramaturgi-isä, joka ei ole aivan tasapainoinen persoona. Isä ei haluaisi olla Saksassa lainkaan, vaan ainoastaan ajatella teatteria ja kirjoittaa maailman mullistavaa näytelmäänsä, josta tosin ei toistaiseksi ole olemassa mitään muuta kuin tieto, että se tulee mullistamaan maailman. Teatterin ajattelun ohella hän haaveilee Nigella Lawsonista ja kokkaa ruokia tämän kirjasta.

Loe on ollut suosikkikirjailijoitani jo hyvän aikaa, vaikka Supernaiivi on edelleen hänen paras teoksensa. Kuulostaako kenestäkään perheen asetelma tutulta? Doppler? Tälläkin kertaa kaikki tuntuu pyörivän isän ja hänen päähänpinttymiensä ympärillä, ja muut saavat sopeutua siihen miten parhaaksi katsovat. Idea on toiminut aiemmin, ja Loe näyttää yrittävän samaa kaavaa uudelleen. Kirjan viehätys makaa täysin isän hahmon varassa, ja jos ei se satu iskemään, niin lukija voi hyvin siirtyä lukupinossaan seuraavaan kirjaan.

Kahden minuutin miettimisen jälkeen en keksi ainuttakaan piirrettä, jota ei olisi jo ollut jossain Loen aiemmassa kirjassa. Vähän siis tulee rahastuksen maku. Tunnetta vahvistaa se, että kyseessä on varsin lyhyt kirja. Sivumäärä on kohtalainen, mutta teksti on jaettu lyhyisiin kappaleisiin, joista useimmat käsittävät yksittäisen dialogin. Tällaisista kappaleista jää tyypillisesti sivuille kohtuullisen paljon tyhjää tilaa, ja myös dialogit on kirjoitettu tilaa tuhlailevasti. Sanamäärältään kyseessä on siis pienoisromaani.

Minä luin tämän kirjan ihan mielelläni, koska tykkään edelleen Loen tyylistä. Muille en voi sitä varauksetta suositella, sillä tämä on kirjoitettu faneja varten. Jos ei Loe ole entuudestaan tuttu, niin kannattaa aloittaa Supernaiivista. Tämä kirja kuuluu lukea vasta muiden jälkeen, ja siinä vaiheessa lukija ei enää tarvitsekaan suosituksia, vaan on joko saanut Loesta tarpeekseen tai lukee sen mitä hän kirjoittaa. Jälkimmäisessä tapauksessa tämä on "ihan hyvä".



tiistai 20. syyskuuta 2011

Barbara Demick: Suljettu maa

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa
Suomennos: Antti Immonen
Atena 2011, 422 sivua.

Pohjois-Korea on on kiinnostava maa. Ei siinä mielessä, että haluaisin sinne matkustaa tavanomaiselle turistimatkalle, vaan siinä, että se voi vielä nykypäivänäkin olla olemassa. Useimmat ovat kuulleet siitä, miten suljettu maa se on ja toisaalta propagandakoneiston Kim Jong-ilin nimiin merkitsemistä saavutuksista. Ulkomaalaisia päästetään vain pääkaupunki Pjongjangiin ja sielläkin mukana on aina vähintään yksi esiliina. Mutta millaista maassa on tavallisen kansalaisen näkökulmasta? Millaista on arki Pohjois-Korean Korsossa, siis kaupungissa tai kylässä josta ulkomaalaiset eivät ole edes kuulleet? Siihen Suljettu maa antaa vastauksen.

Kirjailija on asunut Etelä-Koreassa useita vuosia ja haastatellut siellä lukuisaa joukkoa Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä. Itse hänkään ei ole nähnyt sitä Pjongjangista annettua näyteikkunakuvaa kummempaa, ja siksi ihmisten omakohtaiset kertomukset ovatkin avainasemassa. Käytännössä loikkarit ovat ainoa mahdollinen tietolähde, sillä hallituksen ja eritoten Kim Jong-llin kritisointi tietäisi automaattisesti vankileirituomiota ja luokitusta viholliseksi - seikka jota ei ole mahdollista korjata.

Läpi kirjan seurataan kuuden ihmisen vaiheita lähes kaunokirjalliseen tapaan. Jokainen väli on kuitenkin tilkitty tiedolla, ja kirjailija onkin saanut hyvin nivottua mukaan historiaa 1900-luvun alkupuoliskolta saakka, joskin varsinaisestihan tapahtumat ovat alkaneet Korean sodasta. Kertomuksen kohteena olevat ihmiset ovat taustoiltaan kovin erilaisia. On seurusteleva pariskunta, joiden perheet ovat aivan päinvastaisissa asemissa keskenään. On nainen, joka uskoo Pohjois-Korean olevan suorastaan Eedenin puutarha ja hänen kapinallinen tyttärensä. On isänsä hylkäämä poika, joka joutuu elättämään itse itsensä muiden katulasten joukossa. On nuori, uhrautuvainen lääkäri. Kiinnostavin henkilöistä on rouva Song, joka uskoi asuvansa paratiisissa, mutta näkee lopulta todellisuuden.

Kirjassa on lukemattomia pieniä juttuja, jotka olisi mukava mainita täällä. Yritän malttaa mieleni ja jättää uusillekin lukijoille tilaisuuden taivastella niitä omia aikojaan. Kokonaiskuvana minulle tulivat mieleen vankileirikuvaukset. Koko maa on kuin yhtä valtavaa vankileiriä. Yhtäläisyyksiä on havaittavissa useita. Maa on ainakin yhtä suljettu kuin vankila; sen muurien ulkopuolelle ei mennä, ja vierailijat käyvät vain tarkasti rajatussa paikassa ollen alati vartijoiden valvovan silmän alla. Oikeudet ovat huomattavasti rajallisemmat kuin muun maailman, koskien myös tiedonkulkua ja liikkumista vankilan, eikunsiis maan alueella. Kovennettuun rangaistukseen voi joutua pienimmästäkin rikkeestä. Kansalaisilla on työvelvoite, mutta heille ei välttämättä makseta siitä lainkaan palkkaa, tai jos maksetaankin, on se määrältään mitätön ja palkkaa voi käyttää vain valtion omistamissa myymälöissä (joissa ei ole juuri mitään), tai tietysti mustassa pörssissä.

Kirjaa lukiessani käsitin myöskin sen, että jos Pohjois-Korean kaltainen valtio ylipäätään on olemassa, niin se ei juuri voi olla muunlainen. Kansalaisten on pakko olla äärimmäisen tiukan kontrollin alla ja erityisesti tiedonkulku on estettävä, sillä muuten vallankumous olisi vain ajan kysymys. Nälänhätä on asia, joka tuntuu äkkiseltään ajatellen typerältä. Miksi näännyttää kansalaisiaan nälkään, jos tilannetta voisi helposti parantaa tekemällä pieniä myönnytyksiä ulkovalloille. Mutta vastaus tuli jo edellä: pienet myönnytykset johtavat suoraan koko hallinnon romahdukseen. Myönnytyksiin ei kerta kaikkiaan ole varaa. Tilanne on täysin mustavalkoinen, kaikki tai ei mitään. Silti minäkin uskon, että ennemmin tai myöhemmin sen romahduksen on pakko tulla. Sitä odotellessa.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Jari Tervo: Layla


Jari Tervo: Layla
WSOY 2011, 362 sivua.

Tätä kirjaa olen odottanut jo hyvän aikaa. Sikäli oli hieman erikoista, että sen lukeminen kesti niin pitkään; aikaa taisi kulua enemmän kuin yhdessäkään muussa kirjassa tänä vuonna. Hitaudella ei ole minkäänlaista tekemistä kirjan sisällön tai laadun kanssa, sillä niissä ei ollut todellakaan mitään vikaa. Syyllinen löytyy Suomen lentopallomaajoukkueen suunnalta, sillä se kilvoittelee parhaillaan Euroopan mestaruudesta, ja minulla oli ilo olla mukana kannustamassa joukkuetta kisojen alkusarjassa Innsbruckissa. Matka ansaitkoon oman blogimerkintänsä, joten siitä lisää myöhemmin.

Layla on 15-vuotias kurdityttö, joka on kihlattu serkulleen heti synnyttyään. Hääyö ei suju perinteiden asettamien vaatimusten mukaan, ja suku voi puhdistautua aiheutetusta häpeästä ainoastaan yhdellä tavalla, mutta Laylan epäonneksi sen tavan keskeisenä edellytyksenä on hänen surmaamisensa. Laylan oman maailmankatsomuksen mukaan hänen henkensä on suvun kunniaa tärkeämpi, joten hän lähtee pakoon isäänsä ja veljeään, joiden on pakko tehdä kaikkensa kunnian palauttamiseksi. Pakomatkalla Layla kuulee ihanasta maasta nimeltä Finlandiya, ja sinnehän matka monien vaiheiden jälkeen suuntaa.

Layla ja hänen sukunsa muodostaa vain yhden puolen kirjan juonesta. Toisella puolella on mm. paritusyrittäjä Armonlahti, hänen työntekijänsä Helena sekä mamuvastainen kuulapää, filosofian ylioppilas Jaussi. Henkilöhahmoja kirjassa on melko paljon, mutta kaikista on yllättävän helppo pysyä kärryillä, siksi selkeitä kaikkien keskinäiset roolit ovat.

Kirjan keskeinen teema on ihmiskauppa, ja toisaalta perinteiden varaan rakennetut moraalisäännöstöt. Molemmat liittyvät oleellisesti vain naisiin, eli sikäli koko kirja on kannanotto naisten alistettuun asemaan yhteiskunnassa. Laylan tarina piirtää yhden varsin uskottavalta kuulostavan tapahtumasarjan, jolla tyttö voi joutua ihmiskaupan uhriksi ilman, että hänellä olisi realistista mahdollisuutta sitä välttää tai edes tietää, mitä todella on tapahtumassa. Ihmiskauppiaiden ja parittajien häikäilemättömyys myös vertautuu hienosti siihen armottomuuteen, johon kurdien kunniasäännöt ajavat miehet saman perheen naisia kohtaan.

Olen blogissani maininnut ainakin pariin otteeseen jo Humen giljotiinin, jonka mukaan moraalisia sääntöjä ei ole mahdollista perustella traditioilla. Veikkaan, että Hume ei filosofioineen ole kurdien keskuudessa kovinkaan kovassa huudossa. Tähän aiheeseen en kuitenkaan palaa sen enempää, sillä en koe omaavani aiheesta sellaista sanottavaa jota en olisi jo aiemmin tullut lausuneeksi.

Tervon kerronta toimii kuin se kuuluisa raidejoukkoliikennevälineen vessa. Tapahtumat etenevät usealla eri rintamalla konvergoituen kohti yhteistä pistettä, ja kaikilla on olennainen osuutensa tarinasta. Tarinan huippukohdan jälkeen seurataan vielä verrattain pitkään hahmojen kohtaloa siitä eteenpäin, kohti toista, pienempää loppuhuipennusta. Kirja on jaettu lyhyehköihin kappaleisiin, joissa osassa kertoja vaihtuu ja osassa vain seurataan tapahtumia eri kantilta. Mielenkiinto pysyy yllä aivan alusta loppuun asti, eikä suvantokohtia ole.

Laylaa kannatti odottaa, sillä kirja nousee Tervonkin tuotannossa aivan terävimpään kärkeen. Suosikkini on ollut Minun sukuni tarina, mutta taidan pitää tästä vieläkin enemmän. Pidän selvänä sitä, että tässä on vähintäänkin Finlandia-ehdokas, ja jos joku meinaa vielä voiton Laylasta viedä, niin kyseessä on oltava todellinen mestariteos.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Arto Salminen: Varasto

Arto Salminen: Varasto
WSOY 1998, 148 sivua.

Jos olen kirjastossa lainaamassa vain jotain, mitä en ole ennalta päättänyt, niin valinta näyttää kovin helposti kääntyvän Salmiseen, vaikka haluaisinkin häntä vielä säästellä. Varaston tulin lainanneeksi pari viikkoa sitten kaiken varalta, jotta pinossa olisi takuuvarmasti hyvää luettavaa jos sellaiselle tulisi tarvetta. Jumalan sana ei suinkaan ollut kirja, jonka jälkeen pitäisi saada jotain varmasti hyvää, vaan en vain malttanut mieltäni pidempään.

Nimensä mukaisesti on Varaston tapahtumapaikkana rautakaupan varasto, jossa päähenkilö Rousku työskentelee. Työmoraali näyttää hänen kohdallaan olevan suoraan verrannollinen palkan määrään. Sossusta saisi saman verran käteen tekemättä mitään, mutta varastossa on riittävän paatuneella miehellä mahdollisuus hankkia lisätienestejä, jos vain välttää kiinnijäämisen. Tärkeimpänä tapahtumana kirjassa on Rouskun isyys, joka ilmoittelee saapumisestaan aivan yllättäen, eikä yllätys ole luonteeltaan iloinen.

Salmisen teksti on asenteeltaan juuri yhtä masentavan realistista kuin Turvapaikassa ja Paskateoriassakin. Tässä maailmaa ei nähdä kauniina, vaan juuri sellaisena kuin se iskee vasten kasvoja räntäsateisena maanantaiaamuna kylmän loskan tiristessä läpi rikkinäisestä kengänpohjasta. Oikeastaan olisikin kiinnostavaa lukea, miten Salminen kuvailisi leppoisaa kesäiltaa peilityynen järven rannalla. Luultavasti joku olisi parhaillaan hukkumassa, tai ainakin jotakuta pahoinpideltäisiin kännipäissään samalla kun sauna palaa taustalla.

Pieni näyte Salmisen tavasta tarkastella asioita:

- Ai se teki itsarin.
- Niin. Se oli ihan odottamaton tapaus. Ei se meitä yllättänyt.
Vähän aikaa minä tuijotin suikaleiksi repeävää Esso-tarraa, ennen kuin älysin kysyä mitään.
- Mitä sä sanoit? Oli odottamaton tapaus... eikä yllättänyt... Mitä helvettiä sä tarkoitat?
- Just sitä mitä mä sanon. Yleensä ihmiset kuolee niin että sitä ei osaa odottaa. Se on kaikkein tavallisin tapa kuolla. Ei se ketään voi yllättää. Se olisi yllätys jos sä saisit nyt tietää, että sä kuolet joulukuun kymmenes päivä kello kolme tänä vuonna.

Oli hauska huomata myös, miten "nakkipaperi" oli avainsana, jonka panin välittömästi merkille. Salla oli puuttunut siihen arvostellessaan Pulkkisen Totta-romaania ollen sitä miltä, ettei nakkipaperin näkyminen kadulla ole uskottavaa. Omassa arvostelussaan Varastosta hänen mielestään se sama paperi sopiikin kuvaan paljon paremmin, ja olen asiasta juuri samaa mieltä. Salmisen maailmaan eivät kuulu ylikansalliset ketjut kauniine käärepapereineen eivätkä edes pitsalaatikot, vaan juuri nakkipaperit. Sinapista on osa paidalla, ja loput yritetään huuhtoa maassa lojuvasta paperista pois kusemalla. Ellei sitten lorotella suoraan vierustoverin kengille.

torstai 1. syyskuuta 2011

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Kari Hotakainen: Jumalan sana
Siltala 2011, 324 sivua.

Tasan vuosi on kulunut siitä, kun kirjoitin Klassikkosta. Sen luettuani aloin odottaa Hotakaisen seuraavaa kirjaa, joka on tämä Jumalan sana. Välissä tuli luettua myös Iisakin kirkko, josta en pitänyt yhtä paljon, mutta nyt on kirjailija jälleen tehnyt nappisuorituksen.

Jumalan sana on yhdenpäivänromaani. Jukka Hopeaniemi on investointipankkiiri ja Konserni Oyj:n toimitusjohtaja. Fuusioitumishankkeen loppumerteillä hän on karannut Lappiin, ja nyt sieltä pitäisikin päästä nopeasti pois, sillä ainutkertainen haastattelu aamu TV:n suorassa lähetyksessä odottaa. Pahaksi onneksi islantilaisen tulivuoren ilmoille syöksemä tuhkapilvi on estänyt lentoliikenteen, eikä rahvaanomaisen junan kyytiin voi mennä. Avuksi löytyy Hopeaniemen isän eläkkeelle jäänyt autonkuljettaja, joka lähtee noutamaan herraa. Matkan varrella kuunnellaan c-kasetteja, joilla edesmennyt isä Hopeaniemi pyrkii siirtämään kokemustaan pojalleen.

Matkan tarkoituksena on tarjota lukijalle katsaus maailman ja talouden muuttumisesta. Isä Hopeaniemi edustaa vanhaa aikaa, ja hänen elämänsä isona johtajana on tyystin toisenlainen kuin pojan. Periaatteessa molempien asema on sama: rahaa ja aseman tuomaa valtaa on enemmän kuin tarvitsisikaan, mutta käytännössä kaikki on muuttunut. Pojan on harkittava jokainen liikkeensä, jottei vain tulisi härnänneeksi Markkinavoimia mitenkään. Kirjailija onnistuu hienosti maalaamaan kuvan siitä kultaisesta häkistä, johon pörssiyrityksen johtaja on vangittu. Omaisuutta on, valtaa on, mutta vapaus on riistetty.

Kontrastin johtajille luo autonkuljettaja Armas, tavallisen rahvaan edustaja, jonka ainoat huolet elämässä on ratkaistavissa rahalla, ja vieläpä hyvin tarkalla summalla. Autonkuljettaja on puettu lähes samoin kuin johtaja, he lliikkuvat samalla autolla ja saman matkan, mutta elämät ovat niin kovin erilaisia. Molemmat kadehtivat toisiaan, mutta tuskin olisivat silti valmiita vaihtamaan osiaan.

Jumalan sana on varmaa Hotakaista heti ensisivuilta alkaen. Tyylissä ja ilmaisussa on jotain omintakeista, mikä ansioksi luettakoon. Kirjailija tekee havaintoja nykyajasta ja kapitalismista ja ottaa niihin kantaa. Päähenkilö on kiinnostava hahmo kärkevine mielipiteineen, joita ei voi julkisuudessa lausua. Jos tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa, niin sitä emme saa koskaan tietää. Tämä kirja on luettava juuri nyt, ja uudestaan 20 vuoden kuluttua. Se on kuvaus juuri tästä hetkestä, ja aikanaan tulee arvatenkin tarjoamaan hauskan aikamatkan menneisyyteen.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, saanko 1.9.2012 kirjoittaa jo Hotakaisen seuraavasta kirjasta :)