maanantai 31. joulukuuta 2012

Juha-Pekka Koskinen: Paholaisen vasara

Juha-Pekka Koskinen: Paholaisen vasara 
Helsinki-kirjat 2011 
Sivuja: 239 

Välipäiväkauhua. Jostain syystä tiesin jo ennalta, että joulun välipäivinä olisi joku kauhukirja paikallaan, ja JP Koskisen Paholaisen vasara oli lukulistallani juuri oivallisessa asemassa.

Matias Rakola on väitöskirjaansa kirjoittava jatko-opiskelija, joka saa kesäyönä puhelun mielisairaalasta: siellä on potilas, joka sopii mitä parhaiten hänen tutkimukseensa. Potilas kuvittelee olevansa 1400-luvulla Romaniassa elänyt prinssi Vladislaus, joka tunnetaan paremmin kreivi Draculan esikuvana. Kauhutarina kun on kyseessä, alkaa mielisairaalassa tapahtua outoja asioita, jotka huipentuvat raakaan murhaan.

Tähän saakka juoni kuulostaa ihan tavanomaiselta vampyyritarinalta, mutta yllätys oli iloinen kun näin, että jatko oli jotain aivan muuta. Mitään paljastuksia en aio tehdä, sillä tarina nojaa vahvasti juoneensa ja paljastukset todella pilaisivat sen. Kirjoittaja on itsekin tiennyt sen, miten tavanomaiselta alku kuulostaakaan ja käyttänyt hyväkseen niitä odotuksia, jotka lukijalle väistämättä siitä syntyy. Se auttaa pitämään yllä jännitystä loppuun saakka, jolloin oivaltaen punottu rakennelma viimein paljastuu kokonaisuudessaan.

Yllätyksellisyydessään tämä oli erittäin pirteä esitys. Wikipedia kertoo Koskisen kuuluvan reaalifantastikot-kirjailijaryhmään. Jo termi kuulostaa siltä, että se sopii erityisen hienosti siihen, miten minä suhtaudun fantasiaan. On siis selvä juttu, että aion lukea hänen muitakin kirjojaan.

Muita arvosteluja löytyy niin lukuisa määrä, etten ryhdy niitä listaamaan lainkaan.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälä: Mr. Smith 
Kansi: Matti Ruokonen 
WSOY 2012 
Sivuja: 272 

Mr. Smith on tämän vuoden Finlandiaehdokkaista toinen, jonka olen lukenut ja Seppälän teoksiin se on ensikosketus. Aivan ensiksi totean, että oli onni, ettei Seppälä voittanut Finlandiaa. Ei siksi, etteikö kirjalla olisi riittävästi ansioita. Näin joulun aikaan moni on varmasti ehtinyt saada pukinkontista kirjan, joksi on valikoitunut juuri tuore Finlandiavoittaja. Mr. Smith on ei ole helppo kirja, ja sen vuoksi palkinnon langettaminen jollekin muulle kirjalle on säästänyt monta lukijaa ihmetykseltä, että mistä tässä oikein on kyse. Samalla se on toivottavasti (en ole vielä voittajaa lukenut), pitänyt palkinnon lukijaystävällisempänä ja lähempänä kansan rivejä.

Ruukaan blogimerkintöjeni alkupuolella kuvailla kirjojen juonta, mutten ole ihan varma kannattaako sitä tällä kertaa edes yrittää, koska a) sitä ei kovin tarkasti edes ole ja b) vaikka olisikin, kirja ei missään nimessä rakennu sen varaan. Noin karkeasti katsoen siinä liikutaan kahdessa ajassa, Mr. Smithin ja hänen isoisänsä Herra Schmidtin kertomana. Isoisä on vaikuttanut Viipurin ja Pietarin liepeillä tsaarinvallan viime ajoilta 30-luvulle. Mr. Smith puolestaan elää nykyaikaa, mutta sukkuloi ajassa ja tilassa sinne tänne, mikä on omiaan vaikeuttamaan yksikäsitteisen juonen muodostumista.

Jos yksi teema pitäisi nostaa yli muiden, niin se olisi talous, raha. Isoisä on elänyt aikoja, jolloin on voinut tehdä bisnestä mm. vakuutuksilla ilman kovin kummoisia lainsäädännön asettamia rajoituksia. Ajan kuluessa niitä alkaa hiljalleen tulla, mutta kaiken kerrotun - rajoittumatta vain niihin vakuutuksiin - voi peilata myös modernimpaan aikakauteen, globalisaatioineen ja rahoitusmarkkinakikkailuineen. Isoisän elämänkaaren ja kohtalon voi myös nähdä vertauskuvana sille, mikä on koko hänen elämäntapansa kohtalo.

Kirjassa on myös tukku sivuhenkilöitä, joiden osalta en ihan tarkalleen saanut muodostettua kuvaa, miten kaikki liittyvätkään yhteen. Siitä ei ole epäilystä, etteivätkö he liittyisi aiheeseen ja tarinaan, mutta en osaa vetää yksiselitteisesti lankoja kunkin välille. Hauska heistä oli joka tapauksessa lukea.

Aluksi kirjan vaikeus tahtoi hidastaa lukemista, mutta jälkimmäisen puoliskon tulin hotkineeksi melkein yhtä kyytiä. Se antaa syyn ounastella, että jos olisi saman tien jatkanut alusta uudestaan, olisi toinen lukukerta tarjonnut vielä paremman kokemuksen. Niin tai näin, tykästyin joka tapauksessa sen verran, että haluan nähdä mitä muuta Seppälä on kirjoittanut.

Mr. Smithiä ovat lukeneet myös Henna, Jaakko, Arja ja Juha.

torstai 20. joulukuuta 2012

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat 
WSOY 2009 
Sivuja: 205 

Enqvstin tuoreimmasta kirjasta Uskomaton matka uskovien maailmaan kertovan bloggaukseni kommenteissa viitattiin pariin kertaan tähän kirjaan, joten oli vain ajan kysymys milloin lukisin tämänkin. Kiitos mm. sille anonyymille, joka luonnehti tätä näillä sanoilla: "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat aiheutti lähinnä myötähäpeää." Tokihan tuollainen kommentti on omiaan ainoastaan lisäämään mielenkiintoa, jos on pitänyt tekijän toisesta kirjasta yhtä paljon kuin minä.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on kokoelma esseitä, jotka liikkuvat melko löyhästi nimiaiheensa ympärillä. Ensimmäinen osa on nimeltään "Jumalan teot", ja siinä etsitään syvempää merkitystä ihmiskuntaa kohdanneille traagisille tapahtumille kuten Tapaninäivän 2004 tsunami tai Nagasakin pommitus. Jälkimmäinen oli toki ihmisten tekosia, mutta lopullisen kohteen valikoitumisessa oli sattuma voimakkaasti mukana. Joidenkin mielestä sattumaa ei ole olemassakaan, vaan syynä on esim. aktiivisesti tai passiivisesti toimiva Jumala, joka rankaisee pientä ihmisryhmää ja tappaa siinä sivussa moninkertaisen määrän sivullisia. (Toimitukselle huomautus siltä varalta että kirjasta otetaan lisää painoksia, että Fat Man ei leimahtanut 9600 metrin korkeudessa vaan arvatenkin pudotettiin sieltä. Räjähdyskorkeus oli vain reilu puoli kilometriä.)

Toinen osa menee varsin henkilökohtaiselle tasolle. Siinä käsitellään ihmistä molekyylien muodostamana täysin deterministisenä koneena, ja esimerkkitapauksina ovat Enqvistin omat vanhemmat. Heidän elämäänsä ruoditaan kovin tarkkaan, mikä osaltaan vahvistaa sitä tunnetta, että aiheissa ei pysytä kovin tiukasti. Pääsanoma kun kuitenkin on mm. se, että vapaa tahto on vain illuusio. Siitä olenkin hänen kanssaan samaa mieltä.

Kolmannen osan nimi on "Meemi joka tarttuu". Kyseessä on siis uskonto, ja tämä osa on hyvinkin tunnistettavissa Uskomattoman matkan alkusoitoksi yhdessä neljännen osan "Uskomuksia" kanssa. Siihen nähden, kuinka monessa kirjassa Enqvist on jo ehtinyt vakuutella uskonnottomuuttaan, hänen väitteensä aiheen yhdentekevyydestä hänelle itselleen tuntuu yhä vaikeammalta uskoa. Uskon siis hänen itsensä olevan uskonnoton, mutta jotain väliä sillä hänelle on, mihin muut ihmiset uskovat. Oikea välinpitämättömyys saisi aikaan vain olankohautuksen ja siirtymisen mielenkiintoisempiin asioihin. Mutta onhan aihe kiinnostava, en minäkään muuten olisi tätä kirjoittamassa.

Hauskana ja mielenkiintoisena yksityiskohtana nostan vielä esiin sen, miten uskontoon liittyvän tekstin sekaan on ujutettu kuvaus siitä, mitä tapahtuu ydinaseen räjähtäessä aivan ensimmäisinä lyhyinä hetkinä ennen kuin sen vaikutukset ehtivät ulottua uhreihin saakka. Tämä on puhdasta populaaria fysiikkaa, ja siinä kirjoittaja on selvästi omimmalla alueellaan.

Uskomatonta matkaa en suositellut uskoville. Tämän kohdalla yritän toisella tapaa: suosittelen kirjaa niille, jotka uskovat kykenevänsä provosoitumatta lukemaan loppuun saakka. Vaikka lukija olisikin kirjoittajan kanssa eri mieltä, ei hänen tule tuomita tätä muiden kirjojen perusteella tai sen mukaan, mitä muut ovat kirjoittajasta sanoneet. Mutta jos tarkoitus on vain saada itsensä provosoituneeksi, niin pyydän ainakin provosoitumaan jossain muualla.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Inna Patrakova: Kultahammas

Inna Patrakova: Kultahammas 
Kansi: Laura Noponen & Riku Isohekka 
Suomennos: Eero Balk 
Helsinki-kirjat 2012 
Sivuja: 167 

Olen aiemmin blogannut Patrakovan kirjasta Naapurit, joka oli mukavan hyväntuulinen kirja. Kuulin kirjailijan haastattelua Helsingin kirjamessuilla, ja siitä tuli tunne, että Kultahammas varsinkin kannattaisi lukea, sillä hän hyödyntää siinä kokemuksiaan matkaoppaana, eikä ole vaikea kuvitella, että luotsatessaan bussilastillisia venäläisiä turisteja ehtii matkan varrella sattua yhtä jos toistakin.

Päähenkilönä on pietarilainen matkaopas Daša ja toisaalta se bussilastillinen turisteja, jotka ovat kolmen päivän mittaisella matkalla Suomeen vappuna 1997. Oikeastaan juonesta ei tämän enempää tarvitsekaan mainita, sillä siinä on jo hyvinkin yhden kirjan tarpeiksi. Ennen kuin matka on päässyt edes valtioiden rajalle saakka, on lukijalle jo kerrottu tukku tosiasiota venäläismatkailijoista, jotka tietenkin suomalaisittain vaikuttavat hauskoilta tai erikoisilta.

Kirjoittaja ei ole sortunut siihen, että olisi koonnut yhteen reissuun tapahtuvaksi kaiken mahdollisen, vaan pysyttelee uskottavuuden rajoissa. Kussakin vaiheessa voi kutenkin kertoa mikä voisi olla mahdollista ja tapahtunutkin joskus, ja juuri siitähän lukija haluaakin kuulla.

Kultahammas on nopealukuinen kirja, jota ei ole turhaan ryhdytty pidentämään, vaikka se takuulla olisi ollut helppoa. Mielestäni valinta on oikea, sillä kyseessä on kuitenkin vain turistibussimatka, eikä jotain elämää suurempaa. Se, mikä nyt on hauskaa, muuttuisi nopeasti tylsäksi. Sanoisin, että tässä aihe tarjotaan juuri sopivan kokoisena annoksena. Mukava välipalakirja!

Bussin kyydissä on matkustellut myös Mari A.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Steampunk!

J.S.Meresmaa & Markus Harju (toim.): Steampunk! 
Kansi: J.S.Meresmaa 
Osuuskumma 2012 
Sivuja: 311 

Kumman rakas oli ensimmäinen Osuuskumman kustantama antologia ja Steampunk! on toinen. Kirjan takakannessa julistetaan isoin kirjaimin, että "Silinteriscifi rantautuu Suomeen!" Mitä ilmeisimmin tätä kirjallisuudenlajia ei aiemmin ole liiemmin ollut tarjolla. Kyse on siis jonkinlaisesta ulkoisesti 1800-luvulta näyttävästä tyylisuunnasta, johon kuuluu mielikuvituksellisia mekaanisia koneita. Nimensä mukaisesti koneiden kuuluu olla höyrykoneen kaltaisia, siis puhtaan mekaanisia, ilman elektroniikan hienouksia. Paljon liikuvia osia, kilinää ja kolinaa, ei virtapiirejä, ledivaloja ja piipityksiä.

Etukäteen en osannut oikein nähdä tämän tyylisuunnan viehätystä kirjallisuudessa, visuaalisesti kyllä. Onko sillä niin väliä, onko tarinassa esiintyvässä laitteessa käyttövoimana höyry vai sähkö tai jopa ydinenergia? Jollei siinä nimenomaan ole koko tarinan juju - kuten ei useinkaan näytä olevan - niin heikentyykö tarina höyryn vaihtuessa sähköksi ja sankarittaren pukeutuessa johonkin muuhun kuin korsettiin? Ja vastaavasti toisin päin: riittääkö se oikeuttamaan tarinan olemassaolon, että siitä löytyvät edellä mainitut elementit?

Tällä kertaa antologia oli minusta melko tasainen. Ikävä kyllä se ei ole kehu, sillä yhdeksästä tarinasta ainoastaan yhdestä tuli sellainen tunne, että se voisi toimia tämän teemakokoelman ulkopuolellakin. Kyseinen novelli on Anni Nupposen "Joka ratasta pyörittää", mutta siinäkin melkein 50 sivun pituus on todella ylitsepursuava steampunkin ulkopuolisen osuuden määrään nähden. Shimo Suntilan "Kruunun vihollinen" oli ihan kiinnostava, mutta loppui pahasti kesken. Siitä tuli tunne, että kyse olisi pidemmän novellin tai jopa romaanin osasta, jota ei nyt viety loppuun saakka.

Muita novelleja en sitten mainitsekaan erikseen, sillä koin niiden olevan olemassa pelkästään steampunkin vuoksi. Jos se riisuttaisiin, jäisi jäljelle valitettavan vähän. Joku on ennalta-arvattava, toinen yksinkertaisesti sisällöltään köyhä, kolmas ei vain jaksa herättää kiinnostusta.

Minun silmissäni Steampunk! ei yllä Kumman rakkaan tasolle. Toisaalta se onkin kohdistettu melko tarkkarajaiselle yleisölle teemansa puolesta, siinä missä edellinen koskettaa kaikkia. Sellainen jälkimaku väistämättä jäi, etten oikein kuulu kirjan kohdeyleisöön. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten tämän tyylisuunnan ystävät kirjan kokevat.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja 
Kansi: Timo Numminen 
Otava 2012 
Sivuja: 110 

Tämä kirja löytyi luettavakseni Paulan blogista. Kyseessä on kokoelma novelleja, joiden yhdistävänä tekijänä ovat päihteet. Koska kyseessä on nuortenkirja, niin ensimmäinen mieleen tuleva ajatus oli, että tässä tulee nyt paketti päihdevalistusta, missä hukataan tukku loistavia tulevaisuuksia viinapulloihin ja Turmiolan Tommi nostaa päätään. Ennakkoluulot on tehty vääriksi osoitettaviksi, ja siinä Rannela onnistui hyvin.

Jos päihteistä kirjoitetaan useita tarinoita, niin on aika selvää, että joukossa on väistämättä juttuja jotka eivät mene tai pääty hyvin. Joissain päihtyneenä on joku muu kuin päähenkilö, kuten vaikka tarinassa jossa teinityttö antaa bussissa viereensä tulleen sekakäyttäjän kuulla kunniansa. Epäilemättä tilanne, jonka useimmat kernaasti näkisivät ihan oikeastikin. Tai siinä, jossa 18-vuotias tyttö on viimein päässyt muuttamaan pois alkoholistiyksinhuoltajaisänsä luota.

Saatoin olla vielä osittain ennakkoluulojeni vallassa, mutta koin hyvin piristäväksi tarinan, jossa alkoholi antoi aivan liian ujolle pojalle oikeasti mahdollisuuden puhua niiden koulutovereidensa kanssa, joiden lähestyminen arkisin oli aivan liian pelottavaa. Tämä oli siis ihan rehellinen huomio: voi päihteestä olla apuakin sosiaalisissa suhteissa, mutta heti seuraava tarina painotti sitä, että taitoa se vaatii, ja rajojen noudattamista.

Tämä oli oikein mukava kokoelma, ja yhdistävästä tekijästään huolimatta tarinat olivat monipuolisia. Minä olisin mielelläni lukenut näitä enemmänkin, mutta koska kohdeyleisönä ovat nuoret, niin kirjan pitäminen näinkin lyhyenä voi olla ihan hyvin perusteltua. Ei tämän pitäsi ketään ehtiä kyllästyttää. Aikuisille sanoisin, että unohtakaa merkintä nuortenkirjasta ja ennakkoluulonne!

torstai 29. marraskuuta 2012

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen 
Otava 2007 
Sivuja: 269 

Olin aiemmin lukenut Nousiaiselta Metsäjätin, joka oli hyvä lukukokemus. En kuitenkaan ollut sijoittanut hänen muita kirjojaan mielessäni "pakko lukea" -osastoon, ja Vadelmavenepakolainen päätyikin luettavaksi lähinnä siksi, että se oli sopivasti tarjolla lainaksi e-kirjana Ebib-palvelussa.

Mikko Virtanen on kolmekymppinen suomalaismies. Nimestään huolimatta hän ei ole aivan tavallinen suomalainen, sillä hän haluaisi olla ruotsalainen. Eikä pelkästään haluaisi, vaan hän tuntee olevansa ruotsalainen, joka on syntynyt suomalaisen ruumiiseen. Pienestä pitäen hän on ihaillut ruotsia, ja hänen kotonaan on jopa pienimuotoinen alttari, jota komistavat kuuluisien ja tärkeiden ruotsalaisuuden ikonien kuvat.

Kuten tällaisesta ideasta voi odottaakin, sitä ei ole kirjoitettu turhan vakavaan sävyyn, vaan kyse on tietysti huumorista. Silloin on myös selvää, että Virtanen pyrkii tekemään haaveestaan totta. Kansallisuuden hankkiminen virallista tietä osoittautuu liian vaikeaksi, mutta neuvokkuus, sinnikkyys ja määrätietoisuus voivat sattuman avustuksella avata muunkinlaisia mahdollisuuksia. Niinpä edessä onkin monta hauskaa tilannetta.

Virtasen hahmo ja hänen varaukseton ruotsalaisuuden ihannointinsa toi minulle Erlend Loen mieleen (ja tämä on sitten vertaus positiivisessa mielessä). Ei sillä että Loe olisi Ruotsia ihaillut, mutta Virtasessa ja Loen hahmoissa on jotain samaa. Ehkä kyse on siitä, miten henkilöt ajavat takaa päämääräänsä. Saavat päähänpistoja, joita pyrkivät kaikin voimin toteuttamaan vain joutuakseen havaitsemaan, ettei alkuperäinen ajatus ehkä ollutkaan aivan loppuun asti harkittu, ja eteen tulevia ongelmia voi ratkoa uusien päähänpistojen avulla.

Välillä tulee mieleen, että Nousiaisella olisi tekstissään mukana asiaakin pinnan alla. Sitä pintaa on kuitenkin vaikea ottaa tosissaan, ja syvällisemmät pohdinnat jäävät sen myötä auttamatta väliin.

Tämä oli hauska kirja. Yleisesti ottaen pidän Metsäjättiä parempana, mutta sen jälkeen ei tullut samanlaista tunnetta lukea kirjailijalta vielä yhtä kirjaa lisää kuin tämän. Näköjään kirja on saanut teatterisovituksenkin. Uskon sen toimivan mainiosti!

Vadelmaveneellä ovat matkustaneet myös JoonasHannaNorkku, Morre,  Elina, Jonna ja varmasti moni muukin.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä 
Suomennos: Leena Vallisaari 
Gummerus 2009 (alkup. Tannöd,  2005) 
Sivuja: 231 

Bunkkerin yhteydessä mietin, voiko tiiviys ja pienoisromaanimaisuus olla kirjailijalle tyypillistä. Hiljainen kylä ainakin on omiaan vahvistamaan sitä mielikuvaa, sillä kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta kyseessä on hyvin nopealukuinen kirja. Jos joku haluaa maksimoida sivumääränsä jossain 24h lukumaratonin kaltaisessa haasteessa, niin tässä on erinomainen valinta pinoon.

Eletään vuotta 1955, ja ennen kirjan alkua lukija jo tietää, että on tapahtunut murha. Tannödin maatilan kaikki asukkaat on kylmäverisesti murhattu, mukaanlukien 8- ja 2-vuotiaat lapset. Tapausta kyllä tutkitaan poliisin toimesta, mutta kirjassa kerrotaan ainoastaan eri ihmisten kertomuksia tapahtumien ympäriltä. Lukija ikään kuin kuulee sen, mitä ihmiset voisivat tapauksen tutkijalle kertoa, mutta ei kysymyksiä. Välissä on myös katkelmia tuntemattoman murhaajan ajatuksista ja edesottamuksista.

Rakenne on mielenkintoinen, ja Bunkkerin tapaan tässäkin lukija on aluksi hieman hukassa yrittäessään päätellä, kuka oikein onkaan äänessä. Melko pian voi arvata, että nimettömät kappaleet kuuluvat murhaajalle, ja muut, nimetyt kappaleet, ovat todistajien tai asianosaisten kertomaa. Kun tähän kerrontatapaan pääsee sisään, se toimii hienosti, aivan kuten Bunkkerissakin.

Juoni, jos sellaisesta oikeastaan voi edes puhua, ei ole kovin kummoinen, vaan tämän kirjan viehätys ja toimivuus löytyy nimenomaan kerrontatavasta. Kustantajan mukaan tarina perustuu 1920-luvulla tapahtuneeseen ratkeisemattomaan murhatapaukseen. Sillä ei oikeastaan ole väliä, sillä uskottavuutta se ei hetkauta mihinkään suuntaan.

Molemmat Schenkelin kirjat ovat olleet virkistäviä tapauksia. Pidän nimensä mielessäni vastakin.

Kylän hiljaisuudesta ovat lukeneet myös Hanna, Kirjavinkkien Mikko, Satu, Miia, Anki, Leena Lumi, Anu, Lumikki ja Teresita. Mahtaako nopealukuisuus houkutella bloggareita?

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kari Enqvist: Monimutkaisuus

Kari Enqvist: Monimutkaisuus 
Kansi: Elina Warsta 
WSOY 2005 
Sivuja: 359 

Enqvistin kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan yhteydessä heräsi kiinnostus lukea, mitä muuta hän onkaan kirjoittanut. Olen liittänyt hänen nimensä tieteen popularisointiin ja fysiikka on hänen ominta alaansa, joten se oli luonteva valinta. Olen opiskellessani lukenut fysiikan peruskursseja myös ei-populaareina versioina, mutta niitä en kaipaa yhtään lisää, sillä en koe yhtälöiden tuovan omalla kohdallani yhtään enempää ymmärrystä, ainakaan sillä perehtymisen määrällä johon tällä haavaa olen valmis. Lähtökohtani ei siis ole aivan sama kuin vaikkapa humanisteilla, mikä kannattaa ottaa huomioon arvostelua lukiessa.

"Mistä todellisuus on rakentunut? Miten luonnon pyörryttävä monimutkaisuus syntyy?" Siinä kaksi kirjan takakannessa esitettyä kysymystä, joihin Enqvist pyrkii antamaan vastauksensa. Kyseessä ei missään tapauksessa ole oppikirja, vaan pikemminkin läpikulkumatka fysiikan maailmaan. Matka pyrkii kulkemaan reittiä, joka jättäisi lukijalle käsityksen siitä, millaisena nykypäivän fysiikka näkee maailman. Matkan varrella kurkistetaan moneen otteeseen historiaankin siinä valossa, miten fyysikoiden maailmankuva ja todellisuuskäsitys ovat aikojen saatossa muuttuneet. Minulle tuli yllätyksenä mm. se, miten paljon matematiikka onkaan tuntunut olevan fysiikkaa edellä vaikkapa 1800-luvun alkupuolella. Selitys siihen on selvä, matematiikka ei rajoitu havaintovälineisiin, toisin kuin fysiikka.

Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäinen on nimeltään energia, ja siinä pureudutaan vähä vähältä aineen rakennusosasiin yhä tarkemmin ja tarkemmin, päätyen aina säieteorioiden esittämiin käsittämättömän pieniin mittoihin, joissa koko avaruuden käsitekin katoaa. Kvanttifysiikka tulee kuvaan varsin vahvasti. Pidin kovasti siitä, miten kvantti-ilmiöitä onnistutaan valaisemaan, korostaen niiden eroa intuitiiviseen arkikokemukseemme nähden.

Toinen osa käsittelee entropiaa. Hyvin yksinkertaisenkin fysikaalisen systeemin täsmällinen kuvaaminen osoittautuu valtavan monimutkaiseksi, mutta tilastollinen fysiikka astuu nopeasti kuvaan, ja siihen liittyy entropian käsite tiiviisti. Miksi tilastollinen lähestymistapa voi toimia niin hyvin, vaikka se kuvaa lähestulkoon äärettömän monimutkaista järjestelmää? Tässä yksi näkökulma kirjan nimikkoaiheeseen.

Kolmas osa on nimeltään emergenssi, ja se tavallaan jatkaa edellisen osan tiellä kertomalla erilaisista yleistyksistä ja karkeistuksista, jotka toimivat jopa niin hyvin, että ne muodostavat omia tieteenalojaan. Esimerkiksi kemiallisilla ilmiöillä on selkeä fysikaalinen perustansa, mutta silti kemistit ovat kemistejä eivätkä tarvitse työssään hamiltoneja (termi, joka tulee kirjan aikana varsin tutuksi) eikä heidän tarvitse rasittaa päätään sillä, miten protonit ovat rakentuneet, vaikka ne ovatkin läsnä joka ikisessä kemiallisessa reaktiossa.

Tämä oli erittäin kiinnostava kirja, ja koin hyötyväni selvästi ennakkotiedoistani. Paikoitellen tuli mieleen, että mahtavatko kaikki asiat aueta kunnolla maallikkolukijoille, vaikka kirjassa ei taida oikeasti olla ainuttakaan kaavaa. (E=mc^2 ei lasketa kaavaksi, vaikka se taitaa tästä löytyäkin :) Toisaalta, enhän voi omma mitenkään varma siitä, että itsekään olen asioita oikein ymmärtänyt, joten yhtä hyvin maallikkotausta voi jopa auttaa asiaa, jos ei ole liian tiukkoja ennakkokäsityksiä.

Oli kiinnostavaaa havaita, miten Enqvistin uskontokriittisyys nostaa päätään jo tässä. Hän luo tässä pohjaa sille tieteelliselle näkemykselle, joka ei kaipaa Jumalan tai muunkaan älykkään suunnittelijan olemassaololle. Siinä mielessä olisi kiinnostavaa nähdä, mitä ne lukijat pitäisivät tästä kirjasta, joiden karvat ovat nousseet pystyyn vaikkapa alussa mainitsemaani kirjaa lukiessa.

Sitten pikkuisen kritiikkiäkin: Hyvin pienten lukujen ilmaiseminen näyttää vaikealta. On totta, että kuulostaa arkipäiväisemmältä ja kansantajuisemmalta puhua vaikkapa miljoonista miljoonista tai miljardeista triljoonista sen sijaan, että merkitsisi lukunsa eksponenttimuodossa 10^12 tai 10^27, mutta en jaksa uskoa sen olevan lopulta yhtään havainnollisempaa. Lisäksi biljooniin ja triljooniin liittyy tunnettu moniselitteisyys englannin- ja suomenkielisten tekstien välillä, kun billion on ihan eri asia kuin biljoona, puhumattakaan sitten triljoonista. Erittäin hyvä argumentti eksponenttimuodon puolesta löytyy sivulta 333, missä kirjoittaja itsekin jo kompuroi lukujensa kanssa, sillä fermimetri (tai mieluummin tavallisen SI-etuliitteen mukaisesti "femtometri") ei ole metrin triljoonasosa, ei suomeksi eikä englanniksi, vaan se on 10^-15 metriä, eli metrin tuhatbiljoonasosa. Kun professoriltakin menevät luvut sekaisin, niin miten maallikko niissä pysyy mukana?

Joka tapauksessa pidin tästä paljon, ja suosittelen sitä kenelle tahansa, joka tässä kohtaa vielä tuntee aiheeseen kiinnostusta.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Paulus Maasalo: Elinehto

Paulus Maasalo: Elinehto 
Kansi: Sakari Tiikkaja 
Karisto 2012 
Sivuja: 528 

Puhdas vesi on asia, jota olemme tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä. Kaikille se ei sitä ole parhaillaankaan, ja tulevaisuudessa tilanne luultavasti tulee vain pahenemaan. On esitetty ennusteita, joiden mukaan taistelu vedestä tulee jopa olemaan syynä sotiin. Elinehdossa vesi on nostettu kansainvälisen terrorismin keskiöön jo nyt.

Terroristit iskevät usean suurkaupungin pohjavesivarantoihin myrkyttämällä ne ärhäkkää vatsatautia aiheuttavalla bakteerilla. Kuolleita on suuri määrä, ja suurin osa sairastuneista on toimintakyvyttöminä. Tilanteen vakavuus selviää nopeasti ympäri maailmaa: kukaan ei kykene suojelemaan vesivarantojaan edes auttavasti, vaan ne ovat aivan liian haavoittuvaisia. Puhtaan veden varannot nousevat lähes yön yli huomattavan arvokkaaksi luonnonvaraksi, ja aiheeseen liittyvien yritysten pörssikurssit kokevat mullistuksen.

Vesa Kaitele on virkavapaalla Suojelupoliisista huilatakseen edellisen kansainvälisen kriisin seurauksista ja viettääkseen aikaa perheensä kanssa. Käytännön pakko kuitenkin sanelee hänet takaisin toimintaan, kun selviää, että hänen veljellään on keskeinen rooli vesi-iskuissa.

En ole lukenut Maasalon edellistä kirjaa, mutta en kokenut sen haittaavan millään tapaa. Yhdistävänä tekijänä on oletettavasti päähenkilö, joka ei ole mitenkän erityisen kiinnostava hahmo. Hän on jamesbondmainen, älyttömiä riskejä kaihtamaton suoran toiminnan mestari, joka ei tietenkään tottele määräyksiä vaan hoitaa ainoastaan tehtävänsä hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan hänen veljensä on jo kiinnostavampi ja etenkin heidän yhteinen historiansa, jota hiljalleen valotetaan läpi kirjan.

Rakenteeltaan Elinehto on jaettu yli 90 kappaleeseen, jotka rytmittävät tarinaa mielestäni erittäin toimivalla tavalla. Juonta rakennellaan niin monelta eri kantilta, että alussa alkaa jo epäilyttää, pysyykö koko viritelmä kasassa lainkaan. Huoli osoittautuu turhaksi, eikä näyttämöitä ole lopulta lainkaan liikaa. Kun tapahtumat etenevät monella taholla, ei suvantopaikkoja pääse syntymään. Oikeastaan tuleekin mieleen, että aihe on vaikutuksiltaan NIIN monitahoinen, että tarkastelua olisi ollut mahdollista laajentaa vielä tästäkin. En jäänyt sitä kuitenkaan kaipamaan.

Elinehdossa on juuri niitä elementtejä, joita tämän kirjallisuuden lajin edustajalta kaipaakin. Kiinnostava tarina, joka etenee vauhdikkaasti, onnistuu yllättämään ja pysyy silti uskottavana alusta loppuun. Kokemukseni vastaavien kirjojen parissa on melko vähäistä, mutta tätä lukiessa tuli useaan otteeseen mieleen, että teksti on korkeatasoista. Ainoastaan siitä haluan huomauttaa, että suorakuutio ei tarkoita yhtään mitään :)

Suosittelen trillerien ystäville!

lauantai 3. marraskuuta 2012

Kari Hotakainen: Bronks

Kari Hotakainen: Bronks 
WSOY 1993 
Sivuja: 217 

Hotakainen on mielikirjailijoitani. Bronks löytyi Forssan kirjalöytöretkeltä, missä kirjailijan tuotantoa oli pokkarimuodossa tarjolla useammankin nimekkeen voimalla ja huomattavan halpaan hintaan vielä.

Bronks sijoittuu kuvitteelliseen paikkaan ja ilmeisesti ainakin julkaisuaikanaan lähitulevaisuuteen. Olisiko se vieläkin tulevaisuudessa, on vaikea sanoa. Keskusta, Joutomaa ja Rajaseutu ovat paikkoja, joista jälkimmäinen on jo tyhjentynyt ihmisistä. Keskustassa asuvat modernit henkisen työn tekijät, Joutomaalla taas entisaikoihin jämähtäneet ruumiillisen työn tekijät ja työttömät.

Raimo Kallio on henkeen ja vereen joutomaalainen. Toisen polven maansiirtoyrittäjä, joka ei ymmärrä muunlaisen kuin ruumiillisen työn päälle, eikä viihdy sisätiloissa koneellisen ilmanvaihdon armoilla. Voidakseen luottaa ruumiiseensa kaikissa tilanteissa on hän vahvistanut mm. olkaniveliään teräspultein, ja löytyy terästä kehosta muualtakin.

Keskustan Mielenhivelijät ovat saaneet päähänsä, että Keskustaa pitäisi laajentaa Joutomaan suuntaan, ja sen asukkaat tietysti pitäisi siirtää ensin pois. He eivät ole samaa mieltä suunnitelman hyvyydestä, ja yhteenotto on väistämätön.

Rakennemuutos on siis kirjan kantava teema, ja muistelen sen sanan esiintyneen tiedotusvälineissä kohtalaisen taajaan silloin parikymmentä vuotta sitten, kun kirja on kirjoitettu. Aikanaan se on siis ollut ajankohtainen, mutta samaa ei oikein voi enää sanoa. Tänä päivänä tuskin kenellekään tulisi mieleen kirjoittaa kirjaa, joka keskittyy päivittelemään työn muuttumista ruumiillisesta henkiseksi. Tässä on varmasti yhteiskuntakriittisyyttä, mutta ajan hammas on puraissut siihenkin, vaikka etenkin Keskustan laajeneminen onkin ajaton aihe.

En ihastunut kirjan "sadunomaisuuteen", vai mikä olisikaan oikea termi kuvaamaan sitä, että ihmiset pulttaavat kätensä kiinni ja toiset elelevät makoillen maan alla paikoillaan, kunnes joku kaivaa heidät sieltä esiin. Tietääkseni Hotakainen ei olekaan jatkanut samalla linjalla, joten ehkä kyse oli kokeilusta, joka ei tekijänkään mielestä ollut hänen ominta aluettaan.

Ihan kiva tämä oli, mutta ei juuri sen enempää. Yhteiskuntakritiikistä plussaa, mutta epäajankohtaisuus syö siitä parhaan terän. Tyylinsä puolesta tämä kyllä oli tuttua.

Pokkariversion ovat arvostelleet myös Nafisan, Joonas ja Kirjavinkkien Hannu.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta 
Suomennos: Kaijamari Sivill 
WSOY 2012 (alkup. Blood meridian 1985) 
Sivuja: 396 

Viime joulukuussa luin McCarthyn kirjan Menetetty maa, ja sen kommenteissa kehuttiin kirjailijan läpimurtoteosta Blood meridian, jota ei valitettavasti löytynyt suomennettuna. Nyt tuo puute on paikattu, ja ehdin jo kovasti odotella kirjan ilmestymistä.

Villistä lännestä tulee ensiksi mieleen telkkarin westernit John Wayneineen ja Clint Eastwoodeineen. Sankarit eivät ikinä ammu ohi, ja vetävät kaikkia muita nopeammin. Osuman saanut kierähtää kannoillaan puoli kierrosta ja kaatuu kasvoilleen maahan, eikä verta näy missään. Kapakassa tapellaan paljain nyrkein, ja siitäkin on seurauksena ainoastaan leuan sivelyä, edes nenusta ei tule verta, saati sitten että jollakulla olisi silmä mustana.

Veren ääriin on jotain aivan muuta kuin telkkarin länkkärit. Eletään 1840-lukua. Päähenkilö on nimettömäksi jäävä poika, joka karkaa 14-vuotiaana kotoaan Tennesseestä ja lähtee länteen. Hän asuu missä sattuu ja tekee mitä pystyy pysyäkseen hengissä. Kirjan keskeinen osa alkaa siitä, kun hän värväytyy mukaan päänahanmetsästäjien joukkoon.

Intiaanien päänahoista oli luvattu palkkio. Ensi kuulemalta tämä ei juurikaan hetkauta, onhan termi tuttu juuri noista aiemmin mainituista länkkäreistä. Kyse on kuitenkin silkasta kansanmurhasta, mutta luultavasti "Päänahanmetsästäjät" on myyvämpi nimi kuin "Kansanmurhaajat". Jos toiminta itsessään on kylmäveristä kaikessa julmuudessaan, niin voi vain kuvitella millaista itse toiminta on ollut silloin, kun uhrit eivät olekaan näyttelijöitä ja vuotavat oikeasti verta. Jos oma mielikuvitus ei riitä, niin voi lukea McCarthyn näkemyksen asiasta.

Veren ääriin on aivan kirkkaasti raain lukemani kirja, eikä se silti sorru mässäilemään väkivallalla, vaan ainoastaan kuvailee tapahtumia tavalla, joka tuntuu oikeasti uskottavalta. Väkivalta on välttämätön sivutuote, ei itseisarvo. Sitä ei kuitenkaan jätetä väliin, ja itse toimintakohtausta vaikuttavammaksi koinkin sen tunnelman, joka välittyy teurastuksen jälkeen. Silloin on hiljaista, palkkion keräämisen aika. Joku lopettaa henkiinjääneitä, joku leikkaa päänahkoja talteen. Joku häpäisee ruumiita, toinen kerää korvia kaulakoruunsa. Tämä tilanne riistää uhreilta lopunkin ihmisarvon: he ovat olleet ainoastaan esineitä, joille on tehtävä jotain ennen kuin niistä saa hyödyn irti. Tappajat ovat kuin metsureita, jotka ovat tyynesti kaataneet joukon puita ja karsivat sitten oksia irti.

Väkivaltaiset kuvat ovat hyvin leimallisia, mutta pelkästään niiden mainitseminen ei tee kirjalle oikeutta. Tappajajoukon rellestys palkkion saatuaan herättää ajatuksia vieläkin enemmän. Hehän ovat sankareita, heitä kuuluu palvoa ja juhlia, kukaan ei saa sanoa heille, mitä saa tehdä ja mitä ei. Yhteisö on halunnut kansanmurhaa, mutta onko se lopulta ollut valmis siihen hintaan, joka toteutumisesta koituu? Entä tekijät itse, onko heidän sielustaan jäljellä yhtään mitään, kykenevätkö he nukkumaan öisin?

Tuomari Holden ei nuku lainkaan. Hän on yksi tappajista. Jättimäinen, varsin sivistynyt mies, jolla ei kasva koko kehossaan karvoja lainkaan. Hän tekee muistiinpanoja kirjaansa, jäljentää kalliomaalauksia ja taitaa eurooppalaiset kielet. Silti hän on kaikessa mukana siinä missä muutkin, ellei enemmänkin. Hänen hahmoaan on turha yrittääkään kuvailla näin lyhyesti, mutta häntä ei myöskään voi jättää mainitsematta. Hän on epäilemättä kirjan kiinnostavin hahmo, ja elokuvassa hän tarjoaisi jollekin näyttelijälle mahdollisuuden tehdä elämänsä roolisuorituksen. Hänen sivistyneisyydessään ja toimissaan on jotain ristiriitaista, tai sitten hän on nimenomaan mitä johdonmukaisin. Hänet voi myös nähdä vertauskuvallisena edustamassa jotain ylevää, mikä menettää täysin ulkoisen merkityksensä, kun se siirretään toisenlaiseen ympäristöön. Hän on Eurooppa Amerikan mantereella.

Tunnelmaltaan tämä kirja on vertaansa vailla. Minä en kykene kuvailemaan niitä loputtoman laajoja autiomaita, joilla joukko kulkee pikkukiviä imeskellen janoa helpottaakseen. McCarthy sen sijaan kykenee, erittäin hienosti vieläpä. En muista aiemmin tunteneeni tarvetta ottaa juomapulloa mukaan lukusohvalleni, ihan vain varmuuden vuoksi.

Tämän jälkeen Tie on pakko ottaa lukulistalleni!

maanantai 22. lokakuuta 2012

Slavoj Žižek: Väkivalta

Slavoj Žižek: Väkivalta 
Suomennos: Janne Porttikivi 
Nemo 2012 (alkup. 2008) 
Sivuja: 245 

Tämä kirja sai minut kiinnostumaan jo nimellään. En pidä väkivallalla mässäilystä enkä usko siihen vuorovaikutusmekanismina, ja olikin kiinnostavaa nähdä mitä sanottavaa filosofilla olisi aiheesta. Žižek oli minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta kustantajan kuvaillessa hänen kirjoituksiaan viihdyttäviksi ja verratessa häntä kulttuuriteorian Elvikseksi olin myyty.

"Vanha tarina kertoo työntekijästä jota epäillään varkaaksi: kun hän iltaisin poistuu tehtaasta, hänen työntämänsä kärryt tutkitaan huolellisesti. Kärryt ovat aina tyhjät. Viimein vartijoilla välähtää: työntekijä varastaakin kottikärryjä..."

Tämä lainaus on suoraan kirjan takakannesta, ja kuvaa hyvin kirjassa olevaa lähestymistapaa väkivaltaan: se tapahtuu tavalla, jota lukija ei osaa odottaa, mutta tavan paljastuttua se on ilmeinen. Yleensä väkivallaksi mielletään esimerkiksi sellaiset teot, joissa joku mottaa toista nyrkillä. Se on subjektiivista väkivaltaa, jossa on erotettavissa tunnistettava tekijä. Tästä ei kuitenkaan kirjassa puhuta juurikaan, muuten kuin ilmiöiden seurauksena tai viimeisenä huipentumana.

Kirjassa on kuusi osaa, joista kukin käsittelee omaa ala-aihettaan. Joudun myöntämään, että osa näistä liikkui niin abstraktilla tasolla, etten ymmärtänyt paljoakaan. Sen sijaan ne, jotka eivät menneet yli hilseen - joita onneksi oli sentään suurin osa - olivat varsin viihdyttäviä. Suosikkini oli heti ensimmäinen osio, joka käsittelee rakenteellista väkivaltaa. Se ilmenee mm. huono-osaisina ja syrjäytyneinä, joita yhteiskunnassamme on olemassa siinä missä parempiosaisiakin. Järjestelmämme on siis sellainen, että se aiheuttaa väkivaltaa pakottamalla osan ihmisistä huonompiosaisiksi. Sama toistuu myös valtioiden tasolla ym. 

Vaikeissakin osissa lopussa saatettiin selventää konkreettisella esimerkillä mistä oikein olikaan kyse, mutta en katsonut tarpeelliseksi lukea koko osiota uudestaan, vaan paikallaan olisi ollut opettaja, joka olisi osannut paremmin selvittää mistä on kyse. Tässä tuleekin esiin tärkeä piirre: minusta Väkivalta ei kunnolla sovellu luettavaksi noin vain vailla esitietoja, vaan se vaatisi pohjatietoja filosofiasta. Itselleni on tullut hyvin pintapuolisesti vastaan joitain perusteita, ja niistä oli eittämättä hyötyä. Paremmat pohjatiedot omaavalle koko kirja on varmasti huomattavasti antoisampi.

Vaikka kirja olikin vaikeanpuoleinen, niin kiinnostava se ehdottomasti oli ja herätti kiinnostuksen Žižekin muutakin tuotantoa kohtaan. Jos joku osaa neuvoa, mikä kirja olisi sieltä helpommasta päästä, niin ilmoittakoon tuossa alla! Toisaalta tämä herätti myös kiinnostusta populaaria filosofiaa kohtaan. Siis samaan tapaan kuin on kansantajuista fysiikkaa, kaipaisin vastaavaa filosofiaa.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Juha Vuorinen & Mikael Wöller: Kaksipäisen vekaran varjossa

Juha Vuorinen & Mikael Wöller: Kaksipäisen vekaran varjossa 
Diktaattori 2012 
317 sivua 

Olen lukenut Vuoriselta muutaman kirjan jokunen vuosi sitten, mm. kolme Juoppohullun päiväkirjaa. Minulla oli siis jonkinlainen käsitys siitä, mitä on lupa odottaa jos Vuorisen teksteihin tarttuu. Toinen kirjoittaja Mikael Wöller on tuttu ainoastaan yhdestä Vuorisen dekkarista, jossa oli samanniminen henkilö. Muistaakseni kyse oli miehestä, joka synnytti lapsen. Nämä lähtökohdat eivät mielestäni luvanneet mitään kirjallisen työn mestarinäytettä, mutta hyvässä lykyssä kyseessä saattaisi olla hauskaa luettavaa.

Kaksipäisen vekaran varjossa kertoo Adolf Hitleristä, joka menikin naimisiin tummaihoisen prostituoidun kanssa ja pariskunnalle syntyi siamilaiset kaksoispojat Otto ja Lothar, joista kumpikin peri toisen vanhemman ihonvärin. Siamilaiset kaksosethan voivat tunnetusti olla ainoastaan identtisiä keskenään, jolloin tällainen eroavaisuus ihonvärissä olisi mahdotonta. Kirjassa se onkin tulosta Jumalan ja Pirun vedonlyönnistä aiheesta, jota en jaksa muistaa. Eikä sillä väliä näyttänyt olevankaan.

Hitlerin vaiheita seurataan lapsuudesta aina katkeraan loppuun saakka, ja tapahtumat on väritetty arvatenkin Vuorisen toimesta "mielenkiintoisemmiksi" tai "hauskemmiksi". Taustalla ovat tietenkin kulissien takana pidetty vaimo tai kaksoispojat, tai sitten vain päätön kohellus. Jos kirjasta jotain hyvää pitää löytää, niin se olkoon Hitlerin ja Saksan vaiheista ripotellut faktatiedot, joskin kyseessä tosiaan on vain joukko yksittäisiä faktoja, ja lukija on todellisuudessa oman yleissivistyksensä varassa.

Huonoja puolia tästä kirjasta ei sitten olekaan vaikea keksiä. Lukurupeamani aikana minulle tuli mieleen lukemattomia tapoja, joilla voisin tätä mollata tai pilkata, mutta en lähde erittelemään niitä tässä lainkaan. Jos kirjasta otettaisiin pois osat, jotka liittyvät alatyylisesti ulostamiseen, virtsaamiseen, seksiin, oksentamiseen sekä ruumiinosiin joilla noita toimintoja suoritetaan, jäisi jäljelle alle 100 sivua. Jos siitä lopusta poistettaisiin mukahauska yliampuva kohellus, olisi jäljellä enää 30 sivua, joihin olisikin koottu ne mainitut irtofaktat ja epämääräistä puhetta Jumalan ja Pirun välillä, mutta siitäkään ei saisi selvää, koska joka toinen rivi olisi poistettu jo aiemmin.

Olen yrittänyt miettiä, miksi kukaan lukisi tätä kirjaa. Ainoaksi kohdeyleisöksi olen keksinyt keskenkasvuiset pojat, joita kakka- ja pieruhuumori jaksaa viehättää, mutta voin taata, että hekin saisivat siitä yliannoksen jo ensimmäisen 50 sivun aikana, joten lopuille 260 sivulle en keksi kerrassaan mitään oikeutusta.

En suosittele kenellekään.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Petri Karra: Pakenevat unet

Petri Karra: Pakenevat unet 
Kansi: Tuomo Parikka 
Kustantaja: Gummerus 2012 
Sivuja: 286 

Nasta on 14-vuotias koulupoika, joka joutuu huolehtimaan 6-vuotiaasta pikkusiskostaan Nadjasta. He molemmat asuvat äitinsä kanssa, mutta tämä on niin pahasti koukussa suonensisäisiin huumeisiin, ettei hänestä ole hoitamaan edes itseään, saati sitten lapsia.

Nasta kärsii myös unettomuudesta, ja käyttää sen tuoman vapaa ajan hyväkseen piirtämällä fantasiasarjakuvaa. Sen tarina kertoo hänestä itsestään fantasiamaailmassa, jossa vuoristokylän asukkailta on riistetty unet jollain maagisella tavalla.

Kirjan tapahtumat kattavat vain muutaman päivän mittaisen ajanjakson, mutta se riittää hyvin piirtämään kuvan teinistä, jolta on riistetty lapsuus ja pakotettu kantamaan kohtuuttoman paljon vastuuta. Maailmassa on varmasti pelottavan lukuisa joukko 14-vuotiaita lapsia/nuoria, jotka ovat olosuhteiden pakosta joutuneet aikuisiksi. Meidän hyvinvointiyhteiskuntaamme sellainen ei kuitenkaan kuulu, ainoastaan pahoinvointi-.

Pikkusisko on Nastalle tärkein asia maailmassa, ja tämä kirja ottaakin kantaa siihen, miten yhteiskunnan pyrkimys lasten parhaaseen saattaa sekin olla uhkaavan armoton vaihtoehdotomuudessaan. Jos lapselta on ehditty jo riistää lapsuus, niin sen palauttaminen pakottamalla ei välttämättä ole paras vaihtoehto, vaikka tarkoitus olisikin hyvä.

Tekstinsä puolesta Pakenevat unet toimii hyvin, ja houkuttelee lukemaan vielä ainakin sen yhden kappaleen. Moitittavaa näen ainoastaan siinä, että kirja on niin selvästi kirjoitettu elokuvaksi, joissa jostain syystä on pakko olla jonkinlainen toimintakohtaus koppukliimaksinaan. Minä saan niistä vain näppylöitä, eikä tilanne kirjoissa ole paljonkaan parempi.

Mukana on myös pienimuotoinen koulukiusaamisosuus, joka varmasti näyttää valkokankaalla kivalta ja tuo mukanaan sympatiapisteitä. Se sopii myös Nastan henkilöön hyvin, mutta ennalta-arvattavuus nakertaa pisteitä.

Näen tässä ainakin pyrkimyksen jonkinlaiseen kannanottoon, mutta epäselväksi jäi, minkä puolesta tai mitä vastaan. Ihan hyvä silti.

Vilkaise myös Sannan ja Annika K:n mietteet.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Isaac B. Singer: Lublinin taikuri

Isaac B.Singer: Lublinin taikuri
Suomennos: Jukka Kemppinen 
Kansi: Kaarina Ewart 
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1980 (alkup. 1960) 
Sivuja: 238 
ISBN: 951-643-138-0 

Tykästyin keväällä Singerin Orjaan sen verran, että halusin lukea lisääkin hänen yksilön moraaliin liittyviä pohdiskelujaan. Varoituksen sana on paikallaan: teksti sisältää juonipaljastuksia!

Yasha Mazur on kirjan nimihenkilö, eli Lublinin (pikku?)kaupungista kotoisin oleva taikuri. Hän on puoliksi kristitty ja puoliksi juutalainen, eikä sen vuoksi tunnusta kunnolla kumpaakaan uskoa. Hän uskoo kyllä jollain tavalla Jumalaan, mutta suhde on vain kahdenvälinen ilman mitään opinkappaleita.

Yashalla on Lublinissa vaimo, mutta ei lapsia. Taikurin työtään hän tekee avustajansa kanssa, joka on samalla hänen rakastajattarensa. Lisäksi hänellä on suhde kahteen muuhunkin naiseen, ja kaikille hän tietysti vannoo ikuista uskollisuuttaan, vaikkei toisaalta kielläkään muiden suhteidensa olemassaoloa.

Taikurina hän on mestari. Temppujen määrässä ja laadussa hän ei häviä kenellekään, ja hän kykenee mm. tiirikoimaan helposti auki minkä tahansa lukon. Rikollisten parissa hänen kykyään kadehditaan suuresti, ja he yrittävätkin houkutella Yashaa käyttämään kykyään hyödyllisemmin kuin vain temppuilijana; varkaiden parissa hän olisi kuningas. Tässä kohtaa alkaa taikurin moraalinen ristiriitaisuus: hän ei suo kahta ajatusta moninaisille naisseikkailuilleen ja -suhteilleen, mutta varastaminen onkin asia, jolla on merkitystä. Sitä käskyä vastaan hän ei ole valmis rikkomaan, eli taustalla on kuin onkin myös uskonnollisia sääntöjä.

Taidokkuudestaan huolimatta Yasha ei ole taloudellisesti kovin menestynyt. Toki hän tulee toimeen ja pystyy selviytymään monista suhteistaan, mutta hän kuitenkin tietää, että ulkomailla suuremmissa kaupungeissa hän voisi olla jotain todella suurta, ja saada siitä myös asianmukaisen korvauksen. Maailmalle lähtö ei vain ole niin yksinkertaista, etenkään jos samalla haluaisi pitää kiinni lupauksistaan eikä jättää mm. vaimoaan tyhjän päälle. Jos vain olisi reilu summa rahaa, niin voisi huolehtia ylläpidosta ja silti lähteä tavoittelemaan kuuluisuutta. Rahaahan on maailma pullollaan, ja välissä on vain lukko tai kaksi, jotka eivät taikuria pidättele...

Kirjan lopussa Singer ryhtyy revittelemään moraalilla. Hän tekeekin Yashasta täyden vastakohtansa: uskovaisen askeetin, joka antaa muurata itsensä pieneen koppiin vaimonsa pihamaalle ennalta määräämättömäksi ajaksi. Siellä hän viettää aikansa rukoillen ja uskonnollisia tekstejä tutkien. Ihmiset kiinnostuvat hänestä ja niinpä hänestä tuleekin kuuluisa eikä rahastakaan ole puutetta, kun hänen aletaan uskoa mm. ihmeparantamisiin. Tekemällä siis täyskäännöksen hän saavutti juuri sen, mitä aiemmassa elämässään oli havitellut, mutta enää hän ei sitä itse kaivannutkaan, vaan tyytyi siihen vähään, mitä todella tarvitsi ja vältti tekemästä mitään syntiä.

Jos määrä oli tarkastella juuri yksilön moraalia, niin Yashan uskonnollisuus vaikuttaa minusta oudolta, sillä totisesti on mahdollista olla moraalinen myös ilman uskoa. Mielenkiintoisin kysymys nousikin siitä, että ryhtyessään mahdollisimman hyväksi kanssaihmisiään kohtaan hän kielsi itseltään kaiken, hengissä pysymisen edellytyksiä lukuun ottamatta. Onko oikein toimia oikein kaikkia muita kohtaan, mutta laiminlyödä itseään ihmisenä? Minusta ei ole, sillä ihmisyyteen kuuluu myös jonkinasteinen itsekkyys. Ei elämäänsä kuulu heittää hukkaan, ja tämä ajatus pitäisi vahvistua entisestään, jos asiaa mietitään uskonnollisessa kontekstissa. Silloin elämää pitäisi ajatella Jumalalta saatuna lahjana, jonka halveksimista olisi jos kieltää itseltään kaiken. Pitäisi pyrkiä onnellisuuteen muita loukkaamatta.

Lublinin taikuri herätti siis ihan mukavasti ajatuksia, mutta muuten se oli kirjana tylsänpuoleinen. Kaikkein tärkeimmät tapahtumat putkahtavat noin vain jostain, aivan kuin taikurimme ei hallitsisi itseään lainkaan, tosin se saattoi olla tarkoituskin. Niin tai näin, jossittelulle jää sijaa. Ajatusten herättäjänä tämä siis toimii, mutta jos haussa on vain viihdyttävää luettavaa, niin kääntäisin katseeni jonnekin toisaalle.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Blaine Harden: Leiri 14

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta 
Suomennos: Ruth Jakobson 
Gummerus 2012 (alkup. 2012) 
Sivuja: 192 
ISBN: 978-951-20-8794-5 

Shin Dong-hyuk syntyi pohjoiskorealaisella vankileirillä no. 14 vuonna 1982. Hänen vanhempansa olivat myös vankeja, ja avioliitto oli järjestetty leirillä palkintona. Leiri muodosti Shinille koko maailman: hän ei tiennyt edes muiden maiden olemassaolosta, saati että olisi tiennyt millaista niissä on. Kim-hallitsijoista kerrottujen urotöiden valossa on hieman erikoista, ettei hän tiennyt heistäkään mitään, eikä juuri muutenkaan leirin ulkopuolisesta maailmasta.

Leirillä syntyneitä lapsia kasvatettiin eri tavalla kuin ulkopuolelta tulleita, sillä heillä ei ollut mitään odotuksia minkään suhteen. Niinpä lapsista tehtiinkin ilmiantajia: heistä oli luonnollista kannella kavereidensa rötöksistä. Tunteettomuus oli muutenkin vertaansa vailla, sillä Shin ei muista senkään hetkauttaneen juuri ketään, kun opettaja hakkasi karttakepillä tytön henkihieveriin siitä syystä, että tämä oli varastanut jostain muutaman maissinjyvän.

Shinin omalla kohdalla tilanne huipentuu siihen, kun hän ilmiantaa oman äitinsä ja veljensä pakoyrityksen valmistelusta. Äiti on kuitenkin ollut Shinin lähin ihminen koko ikänsä, ja siksi onkin kuvaavaa, että hän on kirjaimellisesti valmis myymään vaikka äitinsä, vaikka palkinnoksi ei ole luvassa yhtään hopearahaa, saati sitten 30. Niin vain on opetettu tekemään.

Hopearahojen sijaan Shin joutuukin leirin sisällä olevaan vankilaan, jossa häntä kidutetaan. Äkkiseltään on vaikea keksiä enää alhaisempaa paikkaa, sillä vankila sijaitsi kaiken päälle vielä maan alla, ja selleissä oli valot päällä yötä päivää. Olla kidutettavana paikassa, jossa ei ole aikaa, ja josta vapautuminenkin tarkoittaisi joutumista vankileirille, jonka olemassaoloa maa ei edes tunnusta. Millä tavalla helvetti voisi olla pahempi?

Kertomus pakomatkasta on ihan kiinnostava, mutta kohtalaisen tylsä, koska kaikki tietävät jo, että se lopulta onnistui. Muutenkin sen kohdalla olisi kannattanut käyttää apuna romaanikirjailijaa, joka olisi osannut värittää kertomuksen jännittävämmäksi. Itse olisin kuitenkin mieluummin kuullut lisää leirin toiminnasta, sillä siitä ei muodostunut kunnollista yleiskuvaa.

Pohjois-Koreasta lukeminen on kerta toisensa jälkeen yhtä järkyttävää. On vaikea ymmärtää, miten maa voi pysyä pystyssä, mutta ilmeisesti se onkin keikkunut romahduksen partaalla jo useaan otteeseen. Pohjois-Korean asukkaita pidetään pimennossa muun maailman oloista ja tapahtumista, mutta muu maailma on (ainakin yleisellä tasolla) tietoinen siitä, mitä Pohjois-Koreassa tapahtuu. Siihen nähden on häpeällistä, että tilanteen annetaan jatkua. Ei minullakaan ole hyvää ehdotusta ratkaisuksi, mutta sen tiedän, ettei katseen kääntäminen pois ainakaan ole sellainen.

Tämä kirja ei ehkä anna hyvää kuvaa tavallisen pohjoiskorealaisen elämästä, mutta se antaa näytteen siitä, miten olemattomat ihmisoikeudet sadoillatuhansilla ihmisillä on jossain. Kaikki kauhistelevat saksalaisten keskitysleirejä, mutta nämä leirit ovat olemassa juuri tälläkin hetkellä.

Katso myös, mitä  Koira helvetistä, Tuulia, Susa ja Maija ovat kirjasta ajatelleet.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Pekka Manninen: Kiimakangas

Pekka Manninen: Kiimakangas 
Kansi: Kirsi Kujansuu 
WSOY 2010 
246 sivua 
ISBN: 978-951-0-35651-7 

Luin puolitoista vuotta sitten Mannisen toisen kirjan Peili, ja tykästyin siihen sen verran, että arvelin esikoiskirjan Kiimakangas olevan myös tutustumisen arvoinen, jos joskus eteen sattuu. Nyt sattui.

Eletään 1920-lukua, ja yhteiskunta on vahvasti leimautunut punaisiin ja valkoisiin. Lääketieteen opiskelija Johannes Smultter soti valkoisten puolella ja hänen veljensä Antti punaisten. Johannes nauttii elämästään: hän kirjoittelee runoja ja mainostekstejä, tekee rahaa pörssissä ja haaveilee poliittisista attentaateista. Etsivä Keskuspoliisi osoittaa myös kiinnostusta häntä kohtaan, mutta syynä ei ole Johannes itse vaan tämän eksä Gitta.

Kiimakankaan kylä astuu kuvaan Johanneksen ryhtyessä tutkimaan suomalaisten kallonmittoja Pohjanmaalla, tarkoituksena todistaa sikäläisten olevan ylvästä arjalaista sukujuurta eikä jotain alempaa. Kylään liittyy jotain erikoista, sillä siihen liitetään paikkakunnalla erikoinen tarina eikä sitä näytä edes löytyvän kartalta, vaikka kaikki sen sijainnin tietävätkin.

Jos edellä kuvattu ei kunnolla muodosta selkeää juonta, niin olen onnistunut kuvauksessani hyvin, sillä Kiimakankaan juoni on melko epäselvä. Anttiin tuntuu liittyvän jotain epämääräisen salaista, mikä lopulta selviääkin aivan viime sivuilla. Mitään dekkarimaista kirjassa ei silti ole, sillä Antin hahmoa kohtaan ei luoda pakottavaa tiedonjanoa, vaan pikemminkin hän vain häilyy melko epäselvänä.

Päähenkilö Johanneskaan ei herätä liiemmin sympatioita. Hän viettää mukavaa elämää tuntematta moraalista katumusta, vaikka sattuisikin rikkomaan erinäisiä sääntöjä vastaan. Hän haaveilee urasta Suomen johtavana frenologina, ja muutenkin kuvitelmat ovat samoilla linjoilla.

Johanneksen jonkinasteinen vastenmielisyys ei ole sattumaa, vaan hän antaa kasvot orjakapinan valkoiselle voittajalle, sille yleviä iskulauseta hokeneelle ylioppilaalle, joka on taistellut isänmaan ja oikeuden puolesta. Ja sitten kun hän on taistelunsa voittanut, niin mitä hänestä on tullut? Jotain puhdaspiirteisen ylevääkö, jonka puolesta kannatti uhrata ja uhrautua? Tuskin.

En tykästynyt tähän yhtä paljon kuin Peiliin, mikä osittain johtuu siitä, että luulin etukäteen kirjan olevan jotain muuta, kertovan voimakkaammin kahtiajakautuneesta yhteiskunnasta. Samaten pidän selkeydestä. Jos olisin lukenut tämän ensin, olisi Peili saattanut jäädä väliin kokonaan.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Jari Järvelä: Parempi maailma

Jari Järvelä: Parempi maailma 
Kansi: Markko Taina 
Tammi 2012 
Sivuja: 340 
ISBN: 978-951-31-6867-4 

Ministeri sanoo ajattelemattomuuksissaan puhelinhaastattelussa sanan "neekeri", ja hetken kuluttua hän ei enää olekaan ministeri. Kaikki kääntävät hänelle selkänsä, ja puhdistaakseen maineensa hän ryhtyy rasisminvastaiseen kampanjaan. Hänen rinnallaan kampanjassa seisoo irakilainen nuori äiti pienen tyttärensä kanssa. Tämän parivaljakon tie Suomeen on ollut kaikkea muuta kuin helppo, sillä työn ja turvapaikan sijaan he joutuivatkin ihmiskaupan uhreiksi linja-autosta tehtyy bordelliin parinkymmenen muun naisen kanssa.
Ministeri ja äiti ovat kirjan kaksi kertojaa, ja kolmas on vanhojen kirjeiden kautta ministerin isoäidin nuoruudenrakastettu, kuvanveistäjä, joka loi uraa Saksassa 20- ja 30-luvuilla.

Kolmikko muodostaa keskenään kiinnostavia kontrasteja. Ministeri tuomittiin julkisuudessa siitä, että hän lausui ääneen yhden sanan, kohdistamatta sitä edes kehenkään. Toisaalta ihmiskauppiaat saavat samaan aikaan rellestää kenenkään puuttumatta asiaan mitenkään, vaikka toiminta ilmiselvästi on lukuisten tahojen tiedossa - asiakkaitahan riittää ja viranomaisiakin täytyy välillä voidella. Kuvanveistäjä puolestaan toimi ylpeänä natsien puolella, kenties epähuomiossa tiedostamatta kokonaisuutta, mutta oikeastaan se sama epähuomioisuus koitui ministerinkin kohtaloksi.

Kansikuvassa on pino kirjoja sytytettynä tuleen. Kirjarovioita tosiaan esiintyy oikein monikossa, mutta nyt kiellettynä aiheena onkin rasismi. Kukin voi itse todeta, onko kirjojen tuhoaminen tällaisesta äärisyystä sen parempi kuin muistakaan äärisyistä. Ministerin puolueen puheenjohtaja ei ainakaan liikkeen seurauksista ollut mielissään, vaikka minua lukijana hänen kohtalonsa huvittikin.

Kirjailija haluaa kysyä, miksi joistain asioista ei saa puhua lainkaan. Haastattelussa hän mainitsi esimerkiksi sen, miten maahanmuuttoa on mahdotonta kritisoida hiukkaakaan leimautumatta välittömästi ääripersuksi. Vastakkain tuntuu olevan vain ääripäitä, eikä mitään sillä välillä. Toinen mieleentuleva esimerkki löytyy päihteistä: niitä voi käyttää ainoastaan väärin, juoden talot ja perinnöt ja piikittäen hassiksella itsensä kuoliaaksi asti, tai sitten olemalla absolutisti. Tällaisista aiheista on siksi mahdotonta käydä järkevää julkista keskustelua. Kun katse on keskitetty vahtimaan sitä, ettei jotain tiettyä kieltolakia vain päästä yhtään rikkomaan, pääsee toisaalla huomattavasti vakavampia asioita livahtamaan kokonaan huomaamatta, eikä se varmastikaan ole viime kädessä kenenkään mielestä tarkoituksellista.

Järvelän kirjassa on siis sanoma, ja sen lisäksi se toimii muutenkin hyvin. Herkkämielisiä lukijoita kuitenkin haluan varoittaa, sillä ihmiskauppaosuudet eivät ole kaunista luettavaa. Ikävä kyllä on helppo uskoa, että ne silti ovat totista totta jossain tälläkin hetkellä. Vahvaääninen kannanotto, mutta minä tykkäsin!

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan 
WSOY 2012 
Sivuja: 224 
ISBN: 978-951-0-38972-0 

Kari Enqvistin nimi on tullut vastaan useaan otteeseen mm. Esko Valtaojan kirjoituksissa. Tämä ei olekaan hämmästyttävää, sillä molemmat ovat saman alan miehiä ja tekstitkin ovat käsitelleet samaa aihetta. Enqvist on siis fyysikko, kosmologi, ja kirjan aiheena on uskonto. Minusta juuri tähtitieteilijöiden näkemykset uskonnosta ovat kiinnostavia, sillä heillä jos kellä on sanottavaa maailmankaikkeuden synnystä ja historiasta samoin kuin käsitys siitä, miten pikkuriikkisellä planeetanjyväsellä oikeastaan asummekaan.

Kirjan tarkoitus ei ole hyökätä uskontoja ja uskonnollisuutta vastaan, vaan tehdä havaintoja. Monilta osin ne ovat sävyltään kritisoiva, mutta sanoisin, että syystäkin. Enqvist korostaa useaan otteeseen sitä, ettei hän ole tulisieluinen ateisti, vaan täysin päinvastoin: hänen henkilökohtainen suhtautumisensa vaikkapa jumalan olemassaoloon täysin yhdentekevä. Niinpä hän aluksi perusteleekin sitä, miksi uskonnottomuutta ei voi pitää uskontona.

Laajan käsittelyn kohteena on myös tieteen ja uskonnon vastakkainasettelu. Se aihe tuskin onkaan loppumassa aivan pian, sillä ainoa lopputulos tuntuu olevan, että uskontojen edustajat harvoin suostuvat keskustelemaan tieteen vaatimin pelisäännöin, jolloin mitään tulosta on mahdotonta syntyäkään. Tieteellisten teorioiden oleellisena vaatimuksena on, että ne on oltava falsifioitavissa, eli osoitettavissa vääriksi. Kukin voi esittää itselleen kysymyksen, että mikä olisi sellainen todiste, joka saisi heidät luopumaan uskostaan kertaheitolla ja kertakaikkisesti. Siten, ettei enää tulisi mieleen aloittaa lausetta "niin, mutta entäs jos sittenkin..."

Luonnollisesti jumalan olemassaolo ja elämän synty ovat aiheita, joita myös käsitellään tällaisessa kirjassa. Loppupuolella fokus kääntyy yhä enemmän kristinuskoa ja suomalaista yhteiskuntaa kohti. Kaapit ovat suorastaan luurankoja pullollaan, eikä ovikaan ole edes kunnolla kiinni, eli ihmeteltävää löytyy kosolti. Meidän evankelisluterilaisen kirkkomme lapsikaste on läheltä löytyvä esimerkki käytännöstä, jota on kovin vaikea pitää moraalisesti kestävänä. Etenkin, kun siihen liittyy veronkanto-oikeus.

Kirja oli alusta loppuun hyvin mielenkiintoista luettavaa, enkä kokenut siinä olleen minkäänlaisia suvantovaiheita. Enqvist ei kirjoita pelkästään mutupohjalta, vaan hän on nähnyt vaivaa ja tutustunut aiheeseensa muutenkin kuin vain kirjallisuudesta, tiedemiehen perinpohjaisuudella. Hänen oma uskonnottomuutensa auttaa asiaa ja tarjoaa mahdollisuuden suhtautua ilmiöihin ilman turhaa kiihkomielisyyttä. Sitä samaa voisi toivoa lukijoiltakin. Minä pidin tästä kovasti, ja kovasti alkoi tehdä mieli tutustua hänen muihinkin kirjoihinsa.

torstai 30. elokuuta 2012

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä 
Kansi: Timo Numminen 
Otava 2012 
Sivuja: 350 
ISBN: 978-951-1-26265-7 

Eletään 1920-luvun loppua, ja Onni Happonen (huom! linkin takana on spoileri) on Heinäveden kunnallislautakunnan esimies. Puoluekannaltaan hän on sosialidemokraatti, mutta kunnan lapualaisisäntien silmissä punaisella on ainoastaan yksi sävy, ja se sävy on kommunismi. Heidän mielestään ei käy laatuun, että kommunistien annetaan hoidella kunnan asioita ja käydä ryöstöretkellä isäntienkin kukkarolla. Nykyään sitä ryöväystä tosin kutsutaan verotukseksi, mutta nämä isännät eivät olleetkaan kaikkein terävimpiä kyniä penaalissa, jos tällainen nykyaikainen ilmaus sallitaan. Vastakkainasettelun kärjistyessä Happonen päätyy muilutetuksi pariinkin kertaan, mutta tämän enempää en juonta paljasta, mikäli joku haluaa ylläpitää jännitystä.

Kirja perustuu pitkälti tositapahtumiin. Kertojina toimivat Happosen vaimo Saimi, kylän isäntiin kuuluva Leo Pelkonen sekä tämän renki Otto Pakarinen, joskun viimeisellä on vain sivuosa. Luonnollisesti nämä kertojiin liittyvät yksityiskohdat ovat fiktion tuotetta, mutta sen avulla Jaakonaho on onnistunut tekemään tapahtumista hienon romaanin. Saimi on vaimo, joka ei pidä lainkaan siitä että joutuu joka kerta odottamaan miestään huolestuneena kotiin, ja maatalossa kieltämättä riittäisi yllin kyllin tehtävää ilman aatteen paloakin.

Pelkonen on luihu isäntä ja erittäin vastenmieliseksi tehty hahmo koko kirjassa. Silti hän on täysin uskottava kaikessa puheensa ristiriitaisuudessaan. Yhdessä vaiheessa hän yrittää tosissaan asettua Happosen asemaan ja miettiä miten tämä voi perustella toimintaansa itselleen, mutta turhaan. Hän on jäänyt vuoden 1918 tapahtumien aiheuttaman kaunan vangiksi. Punaisissa hän ei kykene näkemään mitään hyvää eikä taida oikeastaan pitää heitä ihmisinä lainkaan (yleinen piirre sodissa osapuolten välillä). Valkoiset puolestaan ovat täysiä vastakohtia ja kaikki heidän tekemänsä on oikein ja hyvää ja laillista, riippumatta siitä miten laki oikeasti kuuluu.

Pakarinen on yksinkertainen renkimies, jonka Pelkonen on pelastanut punaisten puolelta orjakapinan loppuvaiheessa. Hän antaa hienosti äänen maaseudun köyhälle väestölle, joka on varmasti ollut helposti manipuloitavissa.

Jaakonaho esittää Lapuan liikkeen hyvin vastenmielisenä ilmiönä, mitä se epäilemättä on ollutkin. Näen siinä samankaltaisia piirteitä kuin natsien kansallissosialismissa. Helposti tulee mieleen vertaus kommunistien ja juutalaisten välillä; molemmilta ryhmiltä toinen osapuoli on pyrkinyt riistämään ihmisarvon. Toimintatavoissakin on samankaltaisuuksia. En varsinaisesti pitäisi kyseistä ajanjaksoa erityisen hohdokkaana osana maamme historiaa.

Kirja saa minulta lämpimän ja varauksettoman suosituksen. Vaikka historia ja tämä tapauskin olisivat entuudestaan tuttuja, toimii tämä pelkästään kaunokirjallisenakin teoksena hyvin. Ja jos taas eivät ole, niin lukemiselle on pari syytä lisää. Tämä herättää tunteita ja pakottaa ajattelemaan ja vieläpä tahtoo pitää otteessaankin. Ei kirjalta kauheasti enempää voi vaatia.

Jaakonaho nosti kertaheitolla heti esikoisellaan riman omalla kohdallaan huiman korkealle. Jos tämä antoi esimakua tulevasta kirjasyksystä, niin lukevalla yleisöllä on lokoisat oltavat tiedossa!

tiistai 28. elokuuta 2012

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri 
Suomennos: Leena Vallisaari 
Gummerus 2011 (alkup 2009) 
Sivuja: 140 
ISBN: 978-951-20-8397-8 

Nainen kidnapataan työpaikaltaan ja viedään metsän keskellä sijaitsevaan myllyyn, jonka kellarissa on myös bunkkeri. Sieppaaja ei tunnu haluavan naiselta mitään: ei sen enempää rahaa kuin seksiäkään. Erityistuntomerkkien perusteella mies vaikuttaakin tutulta naisen menneisyydestä, ja sitä kautta selviäisi teon motiivikin.

Bunkkeri on novellimainen pienoisromaani. Kertojaääniä on kaikkiaan kolme, ja mielenkiintoisesti ne on eroteltu toisistaan erilaisin kirjasintyylein. Tavanomaisempi ratkaisu olisi nimetä kappaleet kertojittain tai yksinkertaisesti kirjoittaa ne riittävän selkeästi erottuvin tyylein. Tämä vaikuttaa pikkuisen oikotiemäiseltä, mutta kieltämättä helpottaa lukijan tehtävää ja vapauttaa hänet pohtimaan muita seikkoja, kuten vaikkapa sitä, mihin ajankohtaan kukin kappale sijoittuu.

Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta kiehtovan erilainen. Tässä ei ajeta takaa ketään, eikä juonen ennalta-arvattavuudesta voi muutenkaan syyttää. Tein lukiessani arvauksen jos toisenkin, mutta yksikään ei lopulta tainnut osua oikeaan, mitä pidän pelkästään hyvää asiana.

Bunkkeri on Schenkelin kolmas suomennettu romaani, ja tämä oli omiaan herättämään kiinnostuksen niitä kahta muutakin kohtaan. Voisiko kirjan lyhyys ja intensiivisyys olla kirjailijalle tunnusomaista? Voisiko joku profiloitua juuri pienoisromanistiksi?

Bunkkerissa on virunut niin monta muutakin arvostelijaa, etten ryhdy heitä luettelemaan. Kas tässäpä oikotie: http://bit.ly/Rk6X7c.


perjantai 24. elokuuta 2012

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema 
Book Studio 1988 
Sivuja 171 
ISBN: 951-20-6057-4 

Noin vuosi sitten luin Nenosen kauhukirjan Ken kuolleita kutsuu, ja kommenteissa mainittiin tästä toisestakin kirjasta.  Kun se tuli kirjaston poistomyynnissä vastaan, niin ajattelin kirjan saatavuuden putoavan jyrkästi ja päätin pelastaa sen hyllyyni. Kotimaisen kauhukirjallisuuden tarjonta on sentään melkoisen vähäistä, ja toisaalta, miten voisinkaan ohittaa kirjaa, jonka takakannessa on sitaatti "Kari Nenonen on Suomen mr. Kauhu."

Asetelma on tässä samankaltainen kuin toisessakin: päähenkilöinä on kaksi teinipoikaa, parhaat kaverukset, joista toinen on nörtti ja toinen ei. Nörttiä kiusataan koulussa ja pahoinpidellään kotona. Tässä vaiheessa lukija voisi jo tehdä villin arvauksen ja veikata, että kiusaajat ja kuolema liittyvät jotenkin yhteen, eikä olisikaan väärässä. Samassa tuleekin esiin kirjan eittämätön heikkous, eli ennalta arvattavuus. Ei ole erityisen hohdokasta lukea kirjaa vain nähdäkseen milloin tapahtuu se, minkä kaikki jo tiesivät olevan tulossa.

Myöskään kliseet eivät tilannetta paranna: nörtti soittaa puhelinnumeroon 999 666, mistä hänelle tarjotaan vuokralle asuntoa osoitteessa Puistokatu 6 A 66, ja vuokrakin olisi edullinen 666 markkaa kuussa. Aivan noin kovasti ei olisi tarvinnut alleviivata. Osan tästä voinee antaa anteeksi sillä, että kirja on sentään kirjoitettu 25 vuotta sitten, mutta eivät nuo kuutoset silloinkaan mikään tuore keksintö ole ollut.

Kerronnan osalta kirjoittaja on päätynyt hyppelehtimään sinne tänne eri aikatasojen välillä. Siitä ei kuitenkaan voi liiemmin moittia, sillä on hämmästyttävän helppoa pysyä kärryillä siitä, missä ajankohdassa milloinkin ollaan, vaikka niissä tosiaan poukkoillaan innokkaasti. Kronologisessa järjestyksessä kirjoitettuna tämä olisikin ollut tylsää, joten rakennetta voi pitää perusteltuna.

En oikein jaksanut innostua tästä, Ken kuolleita kutsuu oli parempi. Lisäpisteitä olisi ollut mahdollista saada reilustikin nostalgisesta ajankuvasta, mutta tätä ei liitä menneeseen aikaan oikeastaan mikään muu kuin lankapuhelimet ja markat. No, tuskinpa kirjoittaja osasi ajatellakaan, että kirjansa saisi vielä jonain päivänä tällaisenkin kommentin :)

Vilkaise myös Morren mietteet.

maanantai 20. elokuuta 2012

Maarit Verronen: Luolavuodet

Maarit Verronen: Luolavuodet 
Kansi: Markko Taina 
Kirjayhtymä 1998 
Sivuja: 141 
ISBN: 951-26-4369-3 

Kirjan päähenkilö Vjeshta lopetti matemaatikon uransa, koska ei kyennyt näkemään matematiikan kauneutta, jonka on väitetty aukenevan kaikkein lahjakkaimmille. Sen sijaan hän ryhtyikin luolantutkijaksi, muutti pieneen maalaiskylään tutkiakseen siellä olevaa valtavaa luolaa ja houkutteli mukaansa myös tukun tutkijaystäviään.

Luolantutkimus osoittautuu monipuoliseksi tieteenlajiksi sopeutuen hyvin sen mukaan, mikä kunkin tutkijan erikoisala on. Matemaatiikka vain tahtoo olla vaikea tapaus, ja niinpä Vjeshtan rooli ei muodostukaan tieteellisen tavoitteelliseksi, vaan hän tutkii luolia koska tykkää siitä. Luolantutkimuksen kuvaus kuulostaa näin maallikon korvaan asiantuntevalta; tuskin kyse on ainakaan silkasta fiktiosta.

Luolat ja elämä niissä toimii myös vertauskuvina päähenkilön omalle elämälle ja itsensä etsimiselle. Myös Vjeshtan vanhempien pakolaistaustan ja kyläläisten välinen suhde löytää vastinparinsa yli 20000 vuoden takaa. Verronen onkin saanut hienosti mahtumaan monitasoisia elementtejä näinkin pieneen sivumäärään. Mieleen tulee pitkä novelli, eikä ero tietysti suuri olekaan. Loppupuolelta löytyi novellimainen yllätyskin, mikä ilahdutti minua suuresti.

Tämä oli juuri niin hyvä kuin Verroselta uskalsin toivoakin. Ei mikään suuri kirja, mutta erinomainen välipala, oikein maukas!

perjantai 17. elokuuta 2012

Jarkko Tontti: Sali

Jarkko Tontti: Sali 
Helsinki-kirjat 2011 
Sivuja: 250 
ISBN: 978-952-5874-69-3 

Sali löytyi saaliiksi kirjastosta kahmiessani sekalaisen pinon lomaluettavaa. Aihepiirinä kuntosalissa lienee jotain kiinnostavaa kaikille jotka itsekin ovat siellä aikaansa viettäneet. Vaikka juuri se sali ei olisikaan tuttu, niin jotain samaa niissä kaikissa on. Ehkä ihmisistä kaivautuu esiin yhteisiä peruspiirteitä, ja siten treenaajat voi tyypillisesti lokeroida yllättävänkin harvaan eri kategoriaan.

Kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka vaihtelevat kertojaääninä vuorotellen. Sami on pikkuisen alle nelikymppinen ministeriössä töissä oleva lakimies. Hän on vastikään vaihtanut kuntosaliaan välttääkseen eksäänsä, jonka oli tavannut vanhalla salillaan. Karoliina on se eksä, alle kolmekymppinen kansanedustajan avustaja. Hänkin on juuri vaihtanut salia, ihan samasta syystä kuin Samikin. Sitten on vielä Pirkko, eläkkeellä oleva hammaslääkäri, joka kirjoittaa salanimellä blogia mm. kahdesta edellisestä, maustaen tekstiään fiktion voimin. Hänen on tietenkin täytynyt seurata kohteitaan voidakseen jatkaa bloggaustaan.

Yhteisen salin lisäksi kertojia yhdistää se, että heidän elämänsä on kovin tyhjää. Kaikki haluavat parantaa elämänlaatuaan kohentamalla kehoaan, mutta sen ja töiden lisäksi ei elämä paljon muuta tarjoakaan. Kolmikosta Karoliina on kiinnostavin, sillä hänen kauttaan saamme katsauksen eduskunta-avustajan arkeen. Kaikki tekeminen on tietysti tärkeääkin tärkeämpää, mutta kalenterin pursutessa yli äyräittensä ja loputtomien sähköpostien vyöryessä laatikkoon päivästä toiseen nopeammin kuin niihin on mahdollista reagoida joutuu ideologia todelliseen puntariin.

Kuntosalikävijänä puolestaan Sami on kiinnostavin, sillä hänen kohdallaan tulee esiin myös salin vaihdoksen johdosta tapahtuva sosiaalinen paine, sillä kaikkien täytyy tietysti sopia niihin aiemmin mainitsemiini kategorioihin ja toteuttaa stereotypiaansa. Hänen treeninsä myöskin muuttuu ajan myötä ja jollain asteella hän kyseenalaistaa punttisalin mielekkyyden.

Loppua kohti minua alkoi kiinnostaa, miten tällaisen kirjan voi lopettaa luontevasti ilman jotain dramaattista ratkaisua. En keksinyt hyvää tapaa, mutta kirjailijan versio on sentään parempi. Kiinnostavasti sekin ottaa tavallaan kantaa siihen, millaista puurtamista sellainen salitreeni on, johon ei kuulu esim. kilpailujen tuoma rytmitys.

Yllättävän kiinnostava tämä kirja oli, vaikka siinä tapahtuukin aika vähän. Heti seuraavaksi aion tarkistaa, mitä muuta Tontti onkaan kirjoittanut.

Salilla ovat käyneet myös Jenni, Tessa, Arja, Jaakko ja Jaana.

torstai 9. elokuuta 2012

Taru Luojola & Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas

Taru Luojola & Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas 
Kansi: Tuli Hypén 
Osuuskumma 2012 
Sivuja 245 
ISBN: 978-952-6642-00-0 

Osuuskumma on ihan uusi kustantamo, ja Kumman rakas on sen ensimmäinen kirja. Kustantamo keskittyy pelkästään kotimaiseen spefiin. On kiinnostavaa nähdä, mitä tuleman pitää; jääkö se vain marginaaliin vai voisiko lukijoita löytyä enemmänkin.

Kumman rakas on novelliantologia 14 kirjoittajalta. Aiheena on "erilainen rakkaus", mikä pääsääntöisesti tarkoittaa jollain tavalla spefimäistä tarinaa, mutta monessa tarinassa on myös rakkauden kohdalla kyse jostain muusta kuin kaikkein tavanomaisimmasta.

Lähtökohtaisesti en muistanut ainoatakaan kirjoittajaa entuudestaan, joskin pari nimeä kuulosti kyllä tutulta, mutta en osannut yhdistää niitä mihinkään. Kenties ovat tulleet vastaan jossain muussa antologiassa.

Kuten odottaa saattaa, tarinat ovat keskenään kovin erilaisia, ja se vahvistaa entisestään arvosteluni subjektiivisuutta: jos laittaisin ne paremmuusjäsjestykseen, saattaisin helposti olla aivan yksinäni järjestykseni kanssa. Sisällysluetteloa silmäillessäni näyttäisi siltä, että pidin enemmän miesten kirjoituksista. Asiaan saattaa hyvinkin vaikuttaa se, että rakkaustarinoissa miesnäkökulma yksinkertaisesti vetoaa enemmän miehiin ja päinvastoin.

Heti ensimimmäinen novelli, Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus sai minut pohtimaan scifin ongelmia. Siinä jonkin kuvitteellisen humanoidilajin edustaja menee diplomaattina vierailulle toisen vieraan lajin luo. Pidin outona oletusta siitä, että molemmat lajit ovat jotenkin itsestäänselvästi nisäkkäitä, ja karkeamman puolen edustaja nimenomaan kummasteli toisen anatomiaa. En myöskään voinut välttyä siltä ajatukselta, että kun näiden lajien edustajat ajautuvat intiimiin kanssakäymiseen, niin kysehän on oikeastaan eläinseksistä, molempien kannalta tasapuolisesti.

Aleksi Kuution Raskas isä -novelissa liikutaan noitien joukossa. Ympäristö oli sellainen, että olisi kiinnostanut lukea enemmänkin. Eletään noitavainojen aikaa, mutta tarkastelu tapahtuu noitayhteiskunnasta käsn.

Antti Riimuvuoren Nettideitti kertoo luuserista, joka kuitenkin tapaa netissä naisen, joka vaikuttaa olevan liiankin hyvää ollakseen totta. Idea, joka tekee siitä lopulta spefiä on hauska, ja novelli on mielestäni oikein toimiva!

Jussi Katajalan Katarsis sijoittuu antiikin kreikan kaupunkivaltioon, jonka suojeluspyhimys ottaa fyysisen hahmon. Historiallinen miljöö toimii hyvin.

Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle on ainoa naisten kirjoittama, jonka nostan esiin. Kertomus sinänsä on melko yksioikoinen naisen ja Saimaassa elelevän lonkero-otuksen romanssi, mutta pidin kertojaäänien vuorottelusta, minkä hoksasin vasta muutaman sivun luettuani.

Taru Luojolan Kuuntele Tomppaa keskittyy lähinnä lihalliseen rakkauteen, mutta nostan sen esiin ainoana, jossa rakkauden erilaisuus tarkoitti puhtaasti maskuliinisten miesten välistä suhdetta. Kaksi naista oli esillä useammassakin, mutta miehet vain tässä.

Suosittelen spefin ystäviä kokeilemaan tätä, vaikka etenkin naislukijoiden mieltymykset luultavasti eroavatkin omistani.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen: Rikosromaani 
Kansi: Piia Aho 
Otava 2012 
Sivuja: 173 
ISBN: 978-951-1-26464-4 

Kirjan nimenä "Rikosromaani" ei ole kovin omaperäinen. Kun kirjailijana on Petri Tamminen, on kuitenkin odotettavissa jotain muuta kuin perinteinen dekkari.

Tietysti rikosromaanissa täytyy olla pahis, jota otetaan kiinni. Hermann Ångström - Malmin musertaja ja Hämeenlinnan häpäisijä - ei ole perinteinen varas tai surmaaja, vaan hän häpäisee ihmisiä, aiheuttaa huolia, murheita ja häpeää heidän elämäänsä. Omaa etuaan hän tavoittelee vain poikkeustapauksissa, pääasiassa tavoitteena on vain kohteiden henkinen pahoinvointi.

Sitten rikosromaanissa täytyy olla poliisi, ja usein hänen elämänsä ei ole aivan mallillaan. Komisario Vehmas ei ole onnellinen mies. Avioliitto vaimon kanssa päättyi vasten molempien tahtoa, ja leskimiestä painavat selvittämättä jääneet asiat. Koirakin sairastaa yhtenään.

Enon opetuksista valittelin sitä, miten takakannen kuvaus jostain lakoniseen huumoriin ja tilannekomiikkaan liittyvästä tuntui kertovan jostain muusta kirjasta. Rikosromaanin takaliepeessä mainitaan, että "Tälläkään kertaa lakonisen huumorin mestari ei petä lukijoitaan." Valitettavasti joudun toteamaan saman uudestaan: luonnehdinta ei kerro tästä kirjasta, tai sitten lakoninen tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "ei hauska".

Kuten aiemmat Tammisen kirjat, tämäkin on kovin lyhyt, ja tällä kertaa tuntui loppuvan kesken. Viimeisen sivun luettuani kurkistin vielä pari tyhjää eteenpäin, jos sieltä löytyisi jatkoa. Ei löytynyt, jäi vain tunne, että menikö minulta jokin suurempi viisaus sivu suun. Jos meni, niin arvelen sen liittyvän siihen, miten pitäisi elää enemmän hetkessä ja jättää murehtimatta asioita, jotka eivät (vielä) ole edes tapahtuneet. Ainakin se olisi ihan hyvä ohje, vaikkei Rikosromaanista olisikaan peräisin.

Edellä oleva kuulostaa aina negatiiviselta, mutta se ei kunnolla kuvaa jälkitunnelmaani kirjasta, sillä se on kaikesta huolimatta enemmän plussan puolella kuin miinuksen, enkä aio jättää Tammista jatkossakaan vaille huomiota.