torstai 29. marraskuuta 2012

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen 
Otava 2007 
Sivuja: 269 

Olin aiemmin lukenut Nousiaiselta Metsäjätin, joka oli hyvä lukukokemus. En kuitenkaan ollut sijoittanut hänen muita kirjojaan mielessäni "pakko lukea" -osastoon, ja Vadelmavenepakolainen päätyikin luettavaksi lähinnä siksi, että se oli sopivasti tarjolla lainaksi e-kirjana Ebib-palvelussa.

Mikko Virtanen on kolmekymppinen suomalaismies. Nimestään huolimatta hän ei ole aivan tavallinen suomalainen, sillä hän haluaisi olla ruotsalainen. Eikä pelkästään haluaisi, vaan hän tuntee olevansa ruotsalainen, joka on syntynyt suomalaisen ruumiiseen. Pienestä pitäen hän on ihaillut ruotsia, ja hänen kotonaan on jopa pienimuotoinen alttari, jota komistavat kuuluisien ja tärkeiden ruotsalaisuuden ikonien kuvat.

Kuten tällaisesta ideasta voi odottaakin, sitä ei ole kirjoitettu turhan vakavaan sävyyn, vaan kyse on tietysti huumorista. Silloin on myös selvää, että Virtanen pyrkii tekemään haaveestaan totta. Kansallisuuden hankkiminen virallista tietä osoittautuu liian vaikeaksi, mutta neuvokkuus, sinnikkyys ja määrätietoisuus voivat sattuman avustuksella avata muunkinlaisia mahdollisuuksia. Niinpä edessä onkin monta hauskaa tilannetta.

Virtasen hahmo ja hänen varaukseton ruotsalaisuuden ihannointinsa toi minulle Erlend Loen mieleen (ja tämä on sitten vertaus positiivisessa mielessä). Ei sillä että Loe olisi Ruotsia ihaillut, mutta Virtasessa ja Loen hahmoissa on jotain samaa. Ehkä kyse on siitä, miten henkilöt ajavat takaa päämääräänsä. Saavat päähänpistoja, joita pyrkivät kaikin voimin toteuttamaan vain joutuakseen havaitsemaan, ettei alkuperäinen ajatus ehkä ollutkaan aivan loppuun asti harkittu, ja eteen tulevia ongelmia voi ratkoa uusien päähänpistojen avulla.

Välillä tulee mieleen, että Nousiaisella olisi tekstissään mukana asiaakin pinnan alla. Sitä pintaa on kuitenkin vaikea ottaa tosissaan, ja syvällisemmät pohdinnat jäävät sen myötä auttamatta väliin.

Tämä oli hauska kirja. Yleisesti ottaen pidän Metsäjättiä parempana, mutta sen jälkeen ei tullut samanlaista tunnetta lukea kirjailijalta vielä yhtä kirjaa lisää kuin tämän. Näköjään kirja on saanut teatterisovituksenkin. Uskon sen toimivan mainiosti!

Vadelmaveneellä ovat matkustaneet myös JoonasHannaNorkku, Morre,  Elina, Jonna ja varmasti moni muukin.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä 
Suomennos: Leena Vallisaari 
Gummerus 2009 (alkup. Tannöd,  2005) 
Sivuja: 231 

Bunkkerin yhteydessä mietin, voiko tiiviys ja pienoisromaanimaisuus olla kirjailijalle tyypillistä. Hiljainen kylä ainakin on omiaan vahvistamaan sitä mielikuvaa, sillä kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta kyseessä on hyvin nopealukuinen kirja. Jos joku haluaa maksimoida sivumääränsä jossain 24h lukumaratonin kaltaisessa haasteessa, niin tässä on erinomainen valinta pinoon.

Eletään vuotta 1955, ja ennen kirjan alkua lukija jo tietää, että on tapahtunut murha. Tannödin maatilan kaikki asukkaat on kylmäverisesti murhattu, mukaanlukien 8- ja 2-vuotiaat lapset. Tapausta kyllä tutkitaan poliisin toimesta, mutta kirjassa kerrotaan ainoastaan eri ihmisten kertomuksia tapahtumien ympäriltä. Lukija ikään kuin kuulee sen, mitä ihmiset voisivat tapauksen tutkijalle kertoa, mutta ei kysymyksiä. Välissä on myös katkelmia tuntemattoman murhaajan ajatuksista ja edesottamuksista.

Rakenne on mielenkintoinen, ja Bunkkerin tapaan tässäkin lukija on aluksi hieman hukassa yrittäessään päätellä, kuka oikein onkaan äänessä. Melko pian voi arvata, että nimettömät kappaleet kuuluvat murhaajalle, ja muut, nimetyt kappaleet, ovat todistajien tai asianosaisten kertomaa. Kun tähän kerrontatapaan pääsee sisään, se toimii hienosti, aivan kuten Bunkkerissakin.

Juoni, jos sellaisesta oikeastaan voi edes puhua, ei ole kovin kummoinen, vaan tämän kirjan viehätys ja toimivuus löytyy nimenomaan kerrontatavasta. Kustantajan mukaan tarina perustuu 1920-luvulla tapahtuneeseen ratkeisemattomaan murhatapaukseen. Sillä ei oikeastaan ole väliä, sillä uskottavuutta se ei hetkauta mihinkään suuntaan.

Molemmat Schenkelin kirjat ovat olleet virkistäviä tapauksia. Pidän nimensä mielessäni vastakin.

Kylän hiljaisuudesta ovat lukeneet myös Hanna, Kirjavinkkien Mikko, Satu, Miia, Anki, Leena Lumi, Anu, Lumikki ja Teresita. Mahtaako nopealukuisuus houkutella bloggareita?

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kari Enqvist: Monimutkaisuus

Kari Enqvist: Monimutkaisuus 
Kansi: Elina Warsta 
WSOY 2005 
Sivuja: 359 

Enqvistin kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan yhteydessä heräsi kiinnostus lukea, mitä muuta hän onkaan kirjoittanut. Olen liittänyt hänen nimensä tieteen popularisointiin ja fysiikka on hänen ominta alaansa, joten se oli luonteva valinta. Olen opiskellessani lukenut fysiikan peruskursseja myös ei-populaareina versioina, mutta niitä en kaipaa yhtään lisää, sillä en koe yhtälöiden tuovan omalla kohdallani yhtään enempää ymmärrystä, ainakaan sillä perehtymisen määrällä johon tällä haavaa olen valmis. Lähtökohtani ei siis ole aivan sama kuin vaikkapa humanisteilla, mikä kannattaa ottaa huomioon arvostelua lukiessa.

"Mistä todellisuus on rakentunut? Miten luonnon pyörryttävä monimutkaisuus syntyy?" Siinä kaksi kirjan takakannessa esitettyä kysymystä, joihin Enqvist pyrkii antamaan vastauksensa. Kyseessä ei missään tapauksessa ole oppikirja, vaan pikemminkin läpikulkumatka fysiikan maailmaan. Matka pyrkii kulkemaan reittiä, joka jättäisi lukijalle käsityksen siitä, millaisena nykypäivän fysiikka näkee maailman. Matkan varrella kurkistetaan moneen otteeseen historiaankin siinä valossa, miten fyysikoiden maailmankuva ja todellisuuskäsitys ovat aikojen saatossa muuttuneet. Minulle tuli yllätyksenä mm. se, miten paljon matematiikka onkaan tuntunut olevan fysiikkaa edellä vaikkapa 1800-luvun alkupuolella. Selitys siihen on selvä, matematiikka ei rajoitu havaintovälineisiin, toisin kuin fysiikka.

Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäinen on nimeltään energia, ja siinä pureudutaan vähä vähältä aineen rakennusosasiin yhä tarkemmin ja tarkemmin, päätyen aina säieteorioiden esittämiin käsittämättömän pieniin mittoihin, joissa koko avaruuden käsitekin katoaa. Kvanttifysiikka tulee kuvaan varsin vahvasti. Pidin kovasti siitä, miten kvantti-ilmiöitä onnistutaan valaisemaan, korostaen niiden eroa intuitiiviseen arkikokemukseemme nähden.

Toinen osa käsittelee entropiaa. Hyvin yksinkertaisenkin fysikaalisen systeemin täsmällinen kuvaaminen osoittautuu valtavan monimutkaiseksi, mutta tilastollinen fysiikka astuu nopeasti kuvaan, ja siihen liittyy entropian käsite tiiviisti. Miksi tilastollinen lähestymistapa voi toimia niin hyvin, vaikka se kuvaa lähestulkoon äärettömän monimutkaista järjestelmää? Tässä yksi näkökulma kirjan nimikkoaiheeseen.

Kolmas osa on nimeltään emergenssi, ja se tavallaan jatkaa edellisen osan tiellä kertomalla erilaisista yleistyksistä ja karkeistuksista, jotka toimivat jopa niin hyvin, että ne muodostavat omia tieteenalojaan. Esimerkiksi kemiallisilla ilmiöillä on selkeä fysikaalinen perustansa, mutta silti kemistit ovat kemistejä eivätkä tarvitse työssään hamiltoneja (termi, joka tulee kirjan aikana varsin tutuksi) eikä heidän tarvitse rasittaa päätään sillä, miten protonit ovat rakentuneet, vaikka ne ovatkin läsnä joka ikisessä kemiallisessa reaktiossa.

Tämä oli erittäin kiinnostava kirja, ja koin hyötyväni selvästi ennakkotiedoistani. Paikoitellen tuli mieleen, että mahtavatko kaikki asiat aueta kunnolla maallikkolukijoille, vaikka kirjassa ei taida oikeasti olla ainuttakaan kaavaa. (E=mc^2 ei lasketa kaavaksi, vaikka se taitaa tästä löytyäkin :) Toisaalta, enhän voi omma mitenkään varma siitä, että itsekään olen asioita oikein ymmärtänyt, joten yhtä hyvin maallikkotausta voi jopa auttaa asiaa, jos ei ole liian tiukkoja ennakkokäsityksiä.

Oli kiinnostavaaa havaita, miten Enqvistin uskontokriittisyys nostaa päätään jo tässä. Hän luo tässä pohjaa sille tieteelliselle näkemykselle, joka ei kaipaa Jumalan tai muunkaan älykkään suunnittelijan olemassaololle. Siinä mielessä olisi kiinnostavaa nähdä, mitä ne lukijat pitäisivät tästä kirjasta, joiden karvat ovat nousseet pystyyn vaikkapa alussa mainitsemaani kirjaa lukiessa.

Sitten pikkuisen kritiikkiäkin: Hyvin pienten lukujen ilmaiseminen näyttää vaikealta. On totta, että kuulostaa arkipäiväisemmältä ja kansantajuisemmalta puhua vaikkapa miljoonista miljoonista tai miljardeista triljoonista sen sijaan, että merkitsisi lukunsa eksponenttimuodossa 10^12 tai 10^27, mutta en jaksa uskoa sen olevan lopulta yhtään havainnollisempaa. Lisäksi biljooniin ja triljooniin liittyy tunnettu moniselitteisyys englannin- ja suomenkielisten tekstien välillä, kun billion on ihan eri asia kuin biljoona, puhumattakaan sitten triljoonista. Erittäin hyvä argumentti eksponenttimuodon puolesta löytyy sivulta 333, missä kirjoittaja itsekin jo kompuroi lukujensa kanssa, sillä fermimetri (tai mieluummin tavallisen SI-etuliitteen mukaisesti "femtometri") ei ole metrin triljoonasosa, ei suomeksi eikä englanniksi, vaan se on 10^-15 metriä, eli metrin tuhatbiljoonasosa. Kun professoriltakin menevät luvut sekaisin, niin miten maallikko niissä pysyy mukana?

Joka tapauksessa pidin tästä paljon, ja suosittelen sitä kenelle tahansa, joka tässä kohtaa vielä tuntee aiheeseen kiinnostusta.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Paulus Maasalo: Elinehto

Paulus Maasalo: Elinehto 
Kansi: Sakari Tiikkaja 
Karisto 2012 
Sivuja: 528 

Puhdas vesi on asia, jota olemme tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä. Kaikille se ei sitä ole parhaillaankaan, ja tulevaisuudessa tilanne luultavasti tulee vain pahenemaan. On esitetty ennusteita, joiden mukaan taistelu vedestä tulee jopa olemaan syynä sotiin. Elinehdossa vesi on nostettu kansainvälisen terrorismin keskiöön jo nyt.

Terroristit iskevät usean suurkaupungin pohjavesivarantoihin myrkyttämällä ne ärhäkkää vatsatautia aiheuttavalla bakteerilla. Kuolleita on suuri määrä, ja suurin osa sairastuneista on toimintakyvyttöminä. Tilanteen vakavuus selviää nopeasti ympäri maailmaa: kukaan ei kykene suojelemaan vesivarantojaan edes auttavasti, vaan ne ovat aivan liian haavoittuvaisia. Puhtaan veden varannot nousevat lähes yön yli huomattavan arvokkaaksi luonnonvaraksi, ja aiheeseen liittyvien yritysten pörssikurssit kokevat mullistuksen.

Vesa Kaitele on virkavapaalla Suojelupoliisista huilatakseen edellisen kansainvälisen kriisin seurauksista ja viettääkseen aikaa perheensä kanssa. Käytännön pakko kuitenkin sanelee hänet takaisin toimintaan, kun selviää, että hänen veljellään on keskeinen rooli vesi-iskuissa.

En ole lukenut Maasalon edellistä kirjaa, mutta en kokenut sen haittaavan millään tapaa. Yhdistävänä tekijänä on oletettavasti päähenkilö, joka ei ole mitenkän erityisen kiinnostava hahmo. Hän on jamesbondmainen, älyttömiä riskejä kaihtamaton suoran toiminnan mestari, joka ei tietenkään tottele määräyksiä vaan hoitaa ainoastaan tehtävänsä hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan hänen veljensä on jo kiinnostavampi ja etenkin heidän yhteinen historiansa, jota hiljalleen valotetaan läpi kirjan.

Rakenteeltaan Elinehto on jaettu yli 90 kappaleeseen, jotka rytmittävät tarinaa mielestäni erittäin toimivalla tavalla. Juonta rakennellaan niin monelta eri kantilta, että alussa alkaa jo epäilyttää, pysyykö koko viritelmä kasassa lainkaan. Huoli osoittautuu turhaksi, eikä näyttämöitä ole lopulta lainkaan liikaa. Kun tapahtumat etenevät monella taholla, ei suvantopaikkoja pääse syntymään. Oikeastaan tuleekin mieleen, että aihe on vaikutuksiltaan NIIN monitahoinen, että tarkastelua olisi ollut mahdollista laajentaa vielä tästäkin. En jäänyt sitä kuitenkaan kaipamaan.

Elinehdossa on juuri niitä elementtejä, joita tämän kirjallisuuden lajin edustajalta kaipaakin. Kiinnostava tarina, joka etenee vauhdikkaasti, onnistuu yllättämään ja pysyy silti uskottavana alusta loppuun. Kokemukseni vastaavien kirjojen parissa on melko vähäistä, mutta tätä lukiessa tuli useaan otteeseen mieleen, että teksti on korkeatasoista. Ainoastaan siitä haluan huomauttaa, että suorakuutio ei tarkoita yhtään mitään :)

Suosittelen trillerien ystäville!

lauantai 3. marraskuuta 2012

Kari Hotakainen: Bronks

Kari Hotakainen: Bronks 
WSOY 1993 
Sivuja: 217 

Hotakainen on mielikirjailijoitani. Bronks löytyi Forssan kirjalöytöretkeltä, missä kirjailijan tuotantoa oli pokkarimuodossa tarjolla useammankin nimekkeen voimalla ja huomattavan halpaan hintaan vielä.

Bronks sijoittuu kuvitteelliseen paikkaan ja ilmeisesti ainakin julkaisuaikanaan lähitulevaisuuteen. Olisiko se vieläkin tulevaisuudessa, on vaikea sanoa. Keskusta, Joutomaa ja Rajaseutu ovat paikkoja, joista jälkimmäinen on jo tyhjentynyt ihmisistä. Keskustassa asuvat modernit henkisen työn tekijät, Joutomaalla taas entisaikoihin jämähtäneet ruumiillisen työn tekijät ja työttömät.

Raimo Kallio on henkeen ja vereen joutomaalainen. Toisen polven maansiirtoyrittäjä, joka ei ymmärrä muunlaisen kuin ruumiillisen työn päälle, eikä viihdy sisätiloissa koneellisen ilmanvaihdon armoilla. Voidakseen luottaa ruumiiseensa kaikissa tilanteissa on hän vahvistanut mm. olkaniveliään teräspultein, ja löytyy terästä kehosta muualtakin.

Keskustan Mielenhivelijät ovat saaneet päähänsä, että Keskustaa pitäisi laajentaa Joutomaan suuntaan, ja sen asukkaat tietysti pitäisi siirtää ensin pois. He eivät ole samaa mieltä suunnitelman hyvyydestä, ja yhteenotto on väistämätön.

Rakennemuutos on siis kirjan kantava teema, ja muistelen sen sanan esiintyneen tiedotusvälineissä kohtalaisen taajaan silloin parikymmentä vuotta sitten, kun kirja on kirjoitettu. Aikanaan se on siis ollut ajankohtainen, mutta samaa ei oikein voi enää sanoa. Tänä päivänä tuskin kenellekään tulisi mieleen kirjoittaa kirjaa, joka keskittyy päivittelemään työn muuttumista ruumiillisesta henkiseksi. Tässä on varmasti yhteiskuntakriittisyyttä, mutta ajan hammas on puraissut siihenkin, vaikka etenkin Keskustan laajeneminen onkin ajaton aihe.

En ihastunut kirjan "sadunomaisuuteen", vai mikä olisikaan oikea termi kuvaamaan sitä, että ihmiset pulttaavat kätensä kiinni ja toiset elelevät makoillen maan alla paikoillaan, kunnes joku kaivaa heidät sieltä esiin. Tietääkseni Hotakainen ei olekaan jatkanut samalla linjalla, joten ehkä kyse oli kokeilusta, joka ei tekijänkään mielestä ollut hänen ominta aluettaan.

Ihan kiva tämä oli, mutta ei juuri sen enempää. Yhteiskuntakritiikistä plussaa, mutta epäajankohtaisuus syö siitä parhaan terän. Tyylinsä puolesta tämä kyllä oli tuttua.

Pokkariversion ovat arvostelleet myös Nafisan, Joonas ja Kirjavinkkien Hannu.