torstai 28. helmikuuta 2013

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini 
Atena 1999 
Sivuja: 285 

Ne, jotka ovat lukeneet aiemmat Raviloarvosteluni, tietävät hänen kuuluvan suosikkeihini. Älä itke äitini toi jälleen hienosti mieleen, miksi niin on.

Lauri on elänyt kasvatusperheissä ja laitoksissa niin kauan kuin muistaa. Nyt kolmikymppisenä hän tekee pätkätöitä ja niiden välillä antaa varakkaiden, itseään vanhempien naisten elättää itsensä. Hän ei tunne kunnianhimoa, vaan valitsemansa elämäntapa sopii hänelle mainiosti. Eipä koulutusta vailla olevalle kovin ihmeitä olisikaan tarjolla.

Lauri päätyy puoliksi vahingossa tekemään rikoksen, jota paetessaan hän tapaa Miriamin, hänen tavallisia hoitojaan selvästi varakkaamman toimitusjohtajan. Miriamin mukana tarinaan tulevat mukaan Anna ja Laila, ja kaukaa menneisyydestä alkaa paljastua asioita, jotka muodostavat kirjan todellisen ytimen. Sen myötä sävykin hiljalleen muuttuu, kun Ravilo alkaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Laurin lapsuuden kautta muodostuu kannanotto vanhemmuuden kahteen puoleen, biologiseen ja kasvattajuuteen, joilla ei aina ole - tai ei saisi olla - mitään yhteyttä toisiinsa. Tämänkin voi nähdä kahdesta suunnasta: kasvattajana voi toimia täysin siihen sopimaton yksilö, ja toisaalta kasvattajaksi ei välttämättä pääse se, jolta se parhaiten onnistuisi.

Tässä kirjassa paha saa palkkansa. Se tuo esiin moraalin ja lain välisiä vastakkainasetteluja, sillä se paha on takuulla ollut moraalisesti väärää, mutta pysynyt silti lain kirjaimen rajoissa. Toisaalta esitetään muita asioita, jotka ovat lain mukaan vääriä aivan typeristä syistä, joilla ei ole mitään moraalisia perusteita.

Ihan kiinnostava on myös ajatus siitä, oikeuttaako Laurin lapsena kärsimä vääryys oman käden oikeudella suoritetun hyvityksen myöhemmällä iällä. Tarina ei suoraan esitä tätä kysymystä, mutta koska lukija on ilmiselvästi Laurin puolella, tulee siitä samalla kirjailijan kananotto, joka puolustaa päähenkilön tekoja.

Erityisesti tämä viimeinen pohdinta nousi mieleeni vasta kirjan lukemisen jälkeen. Jos kirja pakottaa ajattelemaan ja saa herätettyä vielä uusia ajatuksia tarinan loputtua, niin kyseessä on pakko olla onnistunut teos. Kun se on vieläpä paketoitu mukavan viihdyttävään ja sujuvaan tekstiin, niin koossa alkaakin olla juuri se, mitä kirjallisuudelta parhaimmillaan minulle tarjoaa. Toisin sanoen: haluaisin lukea juuri tällaisia kirjoja!

Onneksi minulla on vielä Ravilon kirjoja lukematta, eikä tuotannonkaan loppua ole vielä nähty. Nyt vain pitäisi saada niitä hankittua lukulistalta pinoon saakka.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin 
Gummerus 2011 
Sivuja: 497 

Elävien kirjoihin kohdalla tapahtui samoin kuin edellisessäkin bloggauksessani, eli kyse on kirjasta, jonka pariin houkutuin, koska edellinen saman kirjailijan kirja oli ollut niin myönteinen kokemus. Kilven esikoista en ole lukenut, ainoastaan Kadotetut. Siinä kiinnitin huomiota asiantuntevuuteen, jolla poliisin työtä kuvattiin. Tämän kohdalla sama ei jatku, mikä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö teksti olisi edelleen asiantuntevaa, vaan sitä, ettei se enää kaappaa huomiota niin selvästi.

Päähenkilö on edelleen Olli Repo, mutta tässä kirjassa hän siirtyy huumepoliisin tehtäviin. Työ on enemmän tutkintatyyppistä, ja hänen työparinsa on poikkeava persoona, joka haluaisi työskennellä vain ja ainoastaan yksin.

Yhdellä puolella tarinaa vaikuttavat Olli pareineen ja rikostutkintoineen, mutta toisella puolella on Pike - vankilasta pienen poikansa kanssa vapautuva huumekuningatar. Pike haluaa jättää entisen elämän taakseen ja tarjota pojalleen mahdollisuuden varttua erossa kaikesta siitä paskasta, mihin hän itse on sotkeutunut ennen vankilaa. Mennestä irtautuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksioikoinen tie, ja se onkin minusta kirjan kiinnostavinta antia. Yhteiskunta tarjoaa tukeaan varsin mallikkaasti, mutta se voi auttaa ainoastaan niissä asioissa, jotka ovat normaalin yhteiskuntajärjestyksen piirissä. Mm. lapsen isä on Lalli, joka on aina kulkenut ainoastaan omaa tietään ja omilla säännöillään, eikä hän ole Piken parannuksesta samaa mieltä.

Kilpi kirjoittaa edelleen taitavasti, ja osaa nostaa esiin kiinnostavia ongelmia, myös yhteiskunnallisia. Aivan samanlaista kantaaottavuutta kuin Kadotetuissa en tässä nähnyt, mutta sisältö on silti varsin kiinnostavaa. Sivumäärä on kohtalaisen suuri, mutta "vielä yksi" -ilmiö saa sen tuntumaan pienemmältä.

Vieläkään en aio ryhtyä dekkarifaniksi, mutta nyt joudun jo tunnustamaan, että kyllä se kirjallisuudenlaji kuuluu oma paikkansa tässäkin blogissa.

Elävien kirjoissa ovat myös Kirsi, Amma, Paula, Anneli, AnnikaKirjavinkkien Irja ja repo80.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Jussi Siirilä: Ison auton tuntu

Jussi Siirilä: Ison auton tuntu 
Kansi: Jani Blommendahl 
Gummerus 2002 
Sivuja: 208 

Ison auton tuntu tarttui mukaani kirjaston poistomyynnistä jokunen kuukausi sitten. Olen lukenut aiemmin vain hänen toistaiseksi uusimman romaaninsa Historia on minut vapauttava, mutta sen yhteydessä arvelin palaavani kirjailijan pariin jossain vaiheessa. Pari vuotta siihen meni, mutta palasinpa kuitenkin.

Ison auton tuntu on Siirilän esikoisromaani, ja se sijoittuu tukevasti myyntimiesten maailmaan. Pumppufirman arki on mullistusten kourissa, kun uuden omistajan myötä puhaltavat uudet tuulet johtamistavoissa haluavat puhaltaa pois mm. sellaiset asiat kuin viikset, takatukat ja nyppyiset villatakit. Joutuvatpa ukot oikein kuntotestiinkin, jolle ei luo kaikkein otollisinta pohjaa vallitseva voimakas kilpailuhenkisyys.

Minäkertojina toimivat kaksi aivan erilaista myyjää: Turpeinen on ronskipuheinen iso mies, joka aikoo selvittää koko muutoksen kaikkineen perustamalla oman narikkansa. Blakea siteeraavaa, kirjailijanurasta haaveilevaa Leinoa puolestaan muutos stressaa pahanpäiväisesti, ja hänellä on vaikeuksia selvitä työn ja perheen ristitulessa. Asiakasnäkökulmaa keitokseen tuo jossain Tornion suunnalla vaikuttava verstaan omistaja Ritva, jonka murteella tapahtuvaa jutustelua on hauska lukea.

Mitään ihmeellisiä kommervenkkeja kirja ei tarjoa, ainoastaan sen minkä lupaakin: humoristisen sukelluksen myyntimiesten maailmaan. Sen se sitten tekeekin onnistuneesti, eli tämä oli oikein mukava kirja lukea. Soveltuu hyvin silloin, kun ei tee mieli miettiä, mitä kirjailija oikein tarkoittaakaan ja onko kyseessä vertauskuvat tai jotain. Reilua suoraviivaista tarinaa.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Johannes Lahtinen: Alku

Johannes Lahtinen: Alku 
Kansi: Eevaliina Rusanen 
Gummerus 2013 
Sivuja: 175 

Alku on satiiri ihmiskunnan kehityksestä. Läpi kirjan päähenkilöt pysyväs samoina, he vain käyvät läpi erilaisia kehitysaskeleita, jotka tietenkin oikeasti kestävät huomattavan pitkiä aikoja. Alkupuolella laskeudutaan mm. puusta ja kamppaillaan puheenmuodostuksen ja kielen parissa. Lopussa puolestaan otetaan käyttöön rahaa ja lakeja, eli tarkastellaan jo enemmän yhteiskuntaa kuin ihmistä lajina.

Jos alku- ja loppupäiden aiheet eroavat tyypeiltään melkoisesti, niin sama koskee niiden käsittelytapaa. Etenkin puheenmuodostuksen yhteydessä näkyy kosolti hyvin asiantuntevan kuuloisia yksityiskohtia kurkunkansien laskeutumisineen ja resonanssitiloineen. Sen sijaan lait ovatkin ilmiö, joka noin vain otettiinkin käyttöön siksi, että vastaava oli nähty jossain toisessakin populaatiossa ja se sattui olemaan modernia. Tälle ivalliselle käsittelytavallekin onneksi esitetään perustelu, samoin kuin vaihtoehto, joka etenkin tämän kirjan miljöössä kuulostaa järkevältä.

Päähenkilö Aatami päätyy kritisoimaan sen yhteiskunnan oloja, johon hiljalleen on päätynyt, mutta minulle jäi epäselväksi se, kritisoiko kirjailija samalla nyky-yhteiskuntaa ja jos kritisoi, niin miten tosissaan hän sen tekee. Itse en osaa sitä oikein vakavalla mielellä ottaa, sillä kirjan alkupuolen tietokirjamaisempi ote ei tunnu luovan sille edellytyksiä.

Alku on piristävä kirja kaikessa erilaisuudessaan, mutta muuten se tahtoo jäädä laihanlaiseksi. Ihmislajin kehityksen kevyeksikään oppikirjaksi tästä ei minusta oikein ole, sillä tapahtumia käydään läpi kieli liian kaukana poskella, ja toisaalta esitietoja vaaditaan joka tapauksessa, että satiirisen esitystavan osaa asettaa vastaamaan todellisia tapahtumia. Hieman ristiriitaiselta tuntuu se, että vasta loppupuolella kirjailija tuntuu pääsevän kunnolla vauhtiin, mutta kirjan varsinainen idea on juuri alkuosassa. Voi tosin olla, että tämä johtuu vain oman mielenkiintoni kohdistumisesta.

Suosittelen tätä niille, jotka haluavat vaihtelun vuoksi lukea jotain erilaista.

Minna tuntui innostuneen tästä enemmän, joten vilkaise myös hänen mietteensä!

lauantai 9. helmikuuta 2013

Markus Ahonen: Kotipaikkani on rakkaus

Markus Ahonen: Kotipaikkani on rakkaus 
Kansi: Piia Leino 
Smashwords 2012 
E-kirja, 28120 sanaa 

Kotipaikkani on rakkaus on novellikokoelma, jossa on 20 tarinaa miesten rakkaudesta naisia kohtaan. Yhdessä rakastetaan kohdetta salaa, toisessa varatun kohteen tieten, kolmannessa muistellaan menetettyä rakkautta ja neljännessä haikaillaan rakastumisen tunnetta kohtaan.

Teema on siis varsin yhtenäinen, ehkä jopa pikkuisen liian. Luettuani tarinoita kohtalaisen nopeaan tahtiin yksi toisensa jälkeen ei muutamasta jäänyt erillisiä muistikuvia lainkaan, vaan toisiaan muistuttavat tarinat tuppasivat tavallaan sulamaan yhteen.

Suosikikseni nousi tarina vanhasta miehestä, joka istui jalkapallo-ottelussa sateesta piittaamatta, ja kaikki tiesivät että häntä olisi turha maanitella sieltä katoksen alle. Se oli mielestäni ainoa selkeästi muusta linjasta erottuva, ja ehkä painuikin mieleen kuuri siksi. Toinen mieleen painunut tarina erottui "väärästä" syystä, sillä huomioni terästyi selvästi kun mielestäni tunnistin tapahtumapaikan, joka on oikeastikin olemassa. Myöhemmin epäilykseni vahvistui, kun luin kirjoittajan olevan kotoisin siitä lähistöltä.

Minun on myönnettävä, että olisin kaivannut näiltä kertomuksilta enemmän vaihtelua. Sekin olisi ollut hauska yllätys, jos jossain olisikin haikailun kohteena naisen sijaan ollut toinen mies. Vahvin puoli näissä oli tunnelma. Lukukokemukseen oletettavasti vaikuttaa myös lukijan oma elämäntilanne; jos on itse samankaltaisessa tilanteessa, niin teho on huomattavasti voimakkaampi. Senpä vuoksi se minulla jäikin laimeammalle puolelle.

Koska kaikissa on kertojana tai päähenkilönä mies, niin koin näiden olevan suunnattukin mieslukijoille. Siitä on annettava kirjoittajalle pisteet, sillä ei tällaisia mitenkään ylenmäärin ole tullut vastaan. Pahoin vain pelkään, että lukijakunta saattaa samalla olla melkoisen kapea. Lisää pisteitä siitä, että tässä on uutta suomenkielistä kaunokirjallisuutta tarjolla erittäin kohtuulliseen hintaan.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Seppo Heikkinen: Myyty maa

Seppo Heikkinen: Myyty maa 
Tammi 2007 
Sivuja: 307 

Heikkisen toistaiseksi uusin kirja Mansikkakarnevaalit oli niin myönteinen kokemus, että esikoinen Myyty maa pääsi lukuvuoroon melko nopeasti. Lähtökohdiltaan kirjat ovat täysin erilaisia: siinä missä Mansikkakarnevaaleissa tehtiin aikamatka 70-luvun lopulle, pyritään Myydyssä maassa menemään muutama vuosi tulevaisuuteen.

Omasta mielestäni tämä kuvaa jonkinasteista dystopiaa, kirjailijan omasta mielestä "kirja edustaa tyylilajiltaan 'sce-fiä' eli scenario fictionia. Scefi kertoo scifin tavoin tulevaisuudesta, mutta kirjailijan mielikuvitus ei scefissä laukkaa vapaasti, vaan siinä etsitään tässä ajassa olevia signaaleja ja trendejä, ja niiden avulla maalataan mahdollinen – jopa todennäköinen – skenaario tulevaisuudesta." Minusta tuo ei oleellisesti eroa dystopian määritelmästä, vaikka eroja toki onkin. Heikkinen haluaa vain alleviivata enemmän sitä, että pitää kirjansa skenaariota varsin mahdollisena ja jopa todennäköisenä. Siitä olenkin hänen kanssaan samaa mieltä.

Kirjassa yhteiskunnallinen kehitys on edennyt sellaiseen suuntaan, että isojen ylikansallisten yritysten valta on kasvanut kasvamistaan. Ne eivät juuri valtioiden rajoja katsele, vaan siirtävät toimintojensa osat sinne, missä se kulloinkin on kannattavinta. Samalla ne ovat kooltaan kasvaneet useita maita suuremmiksi: paikalliset vaikutukset ja lobbausvoima on niin suurta, ettei Suomen kaltaisella pienellä maalla ole juuri eväitä ryhtyä rypistelemään niitä vastaan.

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja kansan jakautuminen eliittiin ja rahvaaseen on kärjistynyt. Eliittiin kuuluu yhä pienempi joukko, mutta siihen kuuluvilla menee todella hyvin, kun suuren enemmistön olot ovat kurjempia: yritysten nopeat liikkeet halvan työvoiman perässä pitävät huolen siitä, ettei esim. ammattiyhdistyksillä ole juuri valtaa, ja kouluttamattomien ihmisten on tehtävä sitä työtä mitä heille tarjotaan ja niillä ehdoilla millä tarjotaan, tai oltava ilman.

Kirjan päähenkilö on Jere, levytyssopimusta odotteleva punk-yhtyeen rumpali, joka henkensä pitimiksi tarjoaa ruoskintaa ym. domino-palveluita nimellä Mr. Helmut. Hänen isosiskonsa Johanna puolestaan kuuluu eliittiin ja nauttii eriarvoistumisen hedelmistä aidan vihreämmällä puolella. Tarinan kuluessa Jere lähtee isänsä ja albanialaisen tyttöystävänsä kanssa automatkalle Lappiin katsomaan entistä kotiaan. Kotitaloa enemmän nähtävää tarjoaa kotimaa ja eritoten se, kuinka paljon se onkaan ehtinyt muuttua lähdön jälkeen.

Koko kirjan sanomaa kuvaa hyvin katkelma sivulta 187:

"- Kuule Paavo, et sinä niistä olosuhteista tiedä mitään. Siellä tytöt teki tehtaalla seitsemänkymmentuntista viikkoa vuoden ympäri. Tahti oli kova. Ei siellä linjalla kuulumisia vaihdeltu. Puhua ei saanut työaikana, eikä mennä vessaan. Joskus tytöt nukkui pari tuntia tehtaan lattialla ja jatkoi sitten taas hommia. Eikä niille maksettu kuin viitisenkymmentä taalaa kuussa. Mitenkä sinä olisit niitten kanssa pystynyt kilpailemaan?"

Tuota sitä sietää itse kunkin miettiä. Miten pystyt kilpailemaan omasta työpaikastasi, jos vaihtoehtona on halpatyöläinen?

Kantaaottavuudessaan tämä on erinomainen kirja. Toisaalta se kuvaa myös nykyhetkeä, sillä maailmanlaajuisesti katsoen elelemme kaikki täällä etuoikeutettuun eliittiin kuuluen, oikeastaan kyse on vain siitä, miten laaja ryhmä siihen eliittiin kuuluu. Pieni ryhmä pystyy aina elelemään makeasti suuren enemmistön kustannuksella, eikä kukaan silloin tahdo siihen enemmistöön kuulua.

Muilta ansioiltaan kirja ei ole yhtä hyvä kuin Mansikkakarnevaalit, mutta sisältöä ja sanomaa tässä on muutenkin kylliksi. Eikä kirjailija ole päässyt vasta kuin alkuun, vastaavanlaisia esimerkkejä olisi varmasti ollut helppo keksiä muiltakin alueilta, mutta näin lienee parempi, ettei lukijaparka olisi musertunut vyörytyksen alle, eikä toisaalta nytkään mikään jää epäselväksi.

Tässä jälleen suositeltavaa luettavaa vähän kaikille. Kuusi vuotta ei ole näyttänyt kuluttaneen kirjan sisältöä yhtään minnekään, pikemminkin päinvastoin.