torstai 27. kesäkuuta 2013

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni 
Like 2013 
Sivuja: 301 

Ilahduin Tuomaisen tuoreimman kirjan löydyttyä postilaatikostani, olinhan harkinnut sen ottamista lukulistalle jo muutenkin. Parantaja oli ollut pienoinen pettymys, mutta Veljeni vartija taas täysosuma, joten kyllähän tätäkin kelpasi odottaa.

Aleksi Kivi on menettänyt äitinsä 20 vuotta sitten, ollessaan 13-vuotias. Äidin selvittämätön katoaminen on vaivannut häntä koko ajan, ja itse hänellä on vahva epäilys syyllisestä: ökyrikas liikemies nimeltä Henrik Saarinen. Epäilys on niin voimakas, että Aleksi jättää onnellisen parisuhteensa ja pestautuu Saarisen kartanolle talonmieheksi voidakseen osoittaa epäilyksensä oikeaksi.

Telkkarissa pyörii parhaillaankin sarja nimeltä Kosto. Siinä upporikas nuori nainen päättää jättää elämänsä elämättä ja omistautuu kostamaan ihmisille, joita pitää syyllisinä isänsä kuolemaan tai ovat muuten vain tehneet vääryyttä tätä kohtaan. En ole oikein pitänyt lähtökohdasta, koska pelkkä kosto tuntuu elämänsisältönä niin turhalta. Entä sitten kun kosto on saatu tehtyä? Onko jokin muuttunut paremmaksi? Mielihyvää siitä varmasti saa, mutta sekin on luonteeltaan erittäin ohimenevää.

Koston päähenkilö on niin rikas, ettei hänen tarvitse tehdä töitä, vaan voisi hyvin keskittyä siemailemaan kuplivaa ja kenties tekemään jotain hyvää rahoillaan, mutta voihan sitä sisältöä ja jännitystä etsiä negatiivisellakin tavalla. Aleksi Kivi sen sijaan ei ole rikas. Hänen on tehtävä työtä elääkseen, eikä hän voi hylätä kaikkea ja omistautua ainoastaan kostolleen, sikäli kun hän on edes sellaista etsimässä. Miten ylipäätään voi kostaa läheisensä menettämisen? Aleksi menetti tärkeimmän ihmisensä 13-vuotiaana. Jos hän vie kuusikymppiseltä Saariselta tämän tärkeimmän ihmisen, niin se ei takuulla ole sama asia, eikä se lohtuakaan tuo kuin muutamaksi minuutiksi.

Minusta juuri tämä kostoasetelma on kirjan tärkein piirre. Siinä sivussa toki lukija kuljetetaan läpi ihan kiinnostavan ja jännittävänkin tarinan, ja aina välillä valotetaan tapahtumia kertomalla ripaus lisää parinkymmenen vuoden takaa ja pikkuisen siitä väliltäkin.

Myös loppuasetelma on kiinnostava. Tavallaan se on onnellinen, mutta jos tarkemmin ajatellaan, niin onko sittenkään? Jos vaihtoehtona olisikin ollut se, että äiti ei olisi ikinä kadonnutkaan, niin kumman lopputilanteen Aleksi olisi valinnut? Päätyykö hän itse mittaamaan ihmishenkeä rahalla? Todennäköisesti lukijoidenkin mielipiteet jakautuvat tässä kohtaa.

Pidin tästä enemmän kuin Parantajasta, mutta en toisaalta yhtä paljon kuin Veljeni vartijasta. Kaipaisin juonelta vähän enemmän potkua, sillä nyt jälkimaku tosiaan jää pyörimään noiden asetelmien ympärille. Pikkuinen yksityiskohtakin jäi hiertämään: loppupuolella Aleksi päättelee olevansa turvassa poliisilta, mutta hei: ilmiantoja ja tietoja voi antaa myös nimettömänä, mikä ainakin minusta Aleksin vastapuolen asemassa olisi tuntunut kovin houkuttelevalta.

Joka tapauksessa täytyy laittaa Tuomaisen esikoinen varaukseen.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Pentti Haanpää: Vääpeli Sadon tapaus

Pentti Haanpää: Vääpeli Sadon tapaus
Delfiinikirjat 1979, alkup. 1956
Sivuja: 126

Vääpeli Sadon tapaus jatkaa toukokuussa lukemieni kahden Haanpään kirjan sarjaa. Kenttä ja kasarmi saattoi hänet pannaan ja Noitaympyrä oli mainittu parhaaksi romaanikseen. Lainasin Vääpeli Sadon samalla kertaa, ja tuskin olisin sitä lukenut lainkaan, jollei se olisi sopivasti jo lojunut telkkarin takana. Lainaankin se päätyi sattumalta. Tiesin armeija-aiheen olleen pannalle syynä, ja tämä taas näytti olevan samaa teemaa ja vieläpä sopivan ohut ja kevyt mahtuakseen samalla kertaa laukkuunikin. Noitaympyrän kanssa Vääpeli Satoa yhdistää julkaisuvuosi 1956, joka oli siis vuoden verran Haanpään kuoleman jälkeen. Kirjoitettu tämäkin on jo 1935.

Vääpeli Sadon tapauksessa ovat päähenkilöinä korpraali Kärnä sekä - kuten odottaa saattaa - vääpeli Sato. Kärnä on varusmies, jolla on ollut jotain epämääräistä hampaankolossa vääpeli Satoa kohtaan jo varusmiespalveluksensa ensimmäisestä päivästä saakka. Sato on tunnettu ankaruudestaan, kukaan ei halua joutua hänen silmätikukseen, mutta Kärnälle niin on käynyt, koska hän ei suostu lammasmaisesti alistumaan mihin tahansa eikä myöskään osaa pitää suutaan kiinni, vaikka se toisinaan olisi kaikkien etu.

Sadistisen Sadon - jonka nimi ei liene sattumaa - harjoittama simputus on niin vastenmielistä, että lukijan sympatiat ovat väistämättä Kärnän puolella, jonka koetaan joutuneen vääryyden uhriksi. Kuitenkin Kärnä on itsekin valmis vastaamaan vääryyteen toisella vääryydellä heti tilaisuuden koittaessa.

Vaikka Haanpää kritisoikin Kärnän suulla sodankäynnin ja sen myötä myös sodankäyntiin valmistautumisen mielekkyyttä, näen Sadon ja Kärnän välisen vihanpidon vertauksena sotimiselle. Toinen osapuoli vie lopulta selkeän voiton, mutta jää pohtimaan, kannattiko se sittenkään. Suoranaista hyötyä hän ei saavuttanut, eikä "taistelun" voitto tuonut mielihyvääkään kuin ohikiitävän hetken ajaksi. Mielettömyyttä kärjistää entisestäänkin se, että Kärnän asepalveluksen jälkeen he eivät edes ole enää tekemisissä keskenään.

En malta olla vielä huomauttamatta siitä, että Sadonkin toiminta on perusteltua. Sotilaskoulutuksen tarkoituksenahan ei missään nimessä ole pelkästään opettaa tappamisen teknisiä valmiuksia ja tarkasti määritellyn organisaation osana toimimista, vaan myöskin opettaa pois itsenäisestä ajattelusta, joka saattaisi nostaa päätään ei-toivotulla hetkellä. Tätä päämäärää Satokin viime kädessä ajoi takaa. Tavallaan siis kirjan kuvaama asetelma on asevelvollisuuteen perustuvaan maanpuolustuslaitokseen sisäänrakennettu ominaisuus, joka esiintyy aina muodossa tai toisessa, jos laitos ylipäätään on toimiva.

Kaikessa kantaaottavuudessaan tämä oli oikein mainio kirja, ja pidin siitä oikeastaan Noitaympyrää enemmän. Nykyaikana Haanpään ajatukset tuskin ovat mitenkään uusia, mutta oli kiinnostavaa nähdä, että hän on kirjoittanut noin vuonna 1935 - vain neljä vuotta ennen talvisotaa. Rauhanaatteen kannattajana jaan hänen näkemyksensä sodankäynnin mielettömyydestä, mutta toisaalta olen samaan aikaan kiitollinen sitä, että Suomi kuitenkin selvisi sodistaan niinkin hyvin. Oliko se kuitenkaan vääpeli Satojen ansiota?

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Anu Juvonen: Lähiöoksennus

Anu Juvonen: Lähiöoksennus 
Minerva 2013 
Sivuja: 225 

Kirjan nimenä Lähiöoksennus ei kuulosta kovin puoleensavetävältä, paitsi jos sattuu etsimään inhorealistista kuvausta pääkaupunkimme lähiöistä, nerokkaan Arto Salmisen manttelinperijää.   Pelkkä nimi ei suinkaan ritä vielä mihinkään, mutta kun kuvaus kertoo kirjan keskittyvän 80-luvun Kannelmäkeen, alkaa kuulostaa jo lupaavalta. Kannelmäessä en ole juurikaan käynyt muuten kuin Eka-Maxi-Prismassa, mutta ohi siitä on toki kuljettu useammin kuin olisi väliksikään.

Kirjan minäkertoja on Katja, arvatenkin kirjailijan kanssa samana vuonna eli 1975 syntynyt tyttö, jonka varttumista Kannelmäessä seurataan. Katjan isä haaveilee pääsevänsä joskus asumaan suorastaan tarunhohtoiselta kuulostavaan Töölöön. Niin kova on tarpeensa, että hän on valmis muuttamaan sinne vaikka sitten ilman perhettään. Katja jää siis asumaan kolmistaan isoveljensä ja äitinsä kanssa, ja myöhemmin seuraan liittyy vielä isoisä talvien ajaksi.

Katjan elämä tuntuu pyörivän etupäässä kavereiden ja koulun ympärillä, sillä esim. äidistä ei koko aikana liikene juuri muuta tietoa kuin hänen ammattinsa ja se, että hän itkee pettyneenä jos lapsensa tulevat humalapäissään kotiin. Isä kieltämättä onkin vanhemmista se kiinnostavampi osapuoli, mutta lapsilleen hänellä ei ole juuri muuta antaa kuin katteettomia lupauksia.

Koulu ja kaverit tarjoavat oivallisen samaistumiskohteen niille, jotka ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa samoihin aikoihin, tytöille oletettavasti vieläkin paremman, sillä pojista välittyvä kuva on melkoisen yksiulotteinen. En kuitenkaan väitä, että se olisi mitenkään väärä, tai ainakaan olisi näyttänyt väärältä.

Hauska sivujuonne ovat kaikkien 32 kappaleen alussa olevat katkelmat kannelmäkeläisestä Tanotorvi-lehdestä. Joissain ollaan kehittämässä Kannelmäkeä edelleen mallikelpoiseksi esimerkkilähiöksi, ja toisissa huolestutaan jo olemassa olevan idyllin rapautumisesta. Yleissävyltään kirja on enemmän jälkimmäisen puolella.

Olen viime vuosina lukenut pari nostalgiakirjaa, jotka ovat muistuttaneet hauskasti parin vuosikymmenen takaisista ilmiöistä ja arkisista asioista. Periaatteessa Lähiöoksennus osuu samaan saumaan, mutta kuitenkin aivan eri kohtaan, sillä en kokenut sen olleen minkäänlaista toistoa aiempiin nähden. Katjan mielestä Kannelmäki on suunnilleen Helsingin pahin lähiö, mutta itse en ole ikinä saanut sellaista kuvaa. Tosin itse olenkin asunut saman junaradan varrella Vantaan puolella, mikä Katjankin mielestä kuulostaa jopa vieläkin pahemmalta. Siinä valossa kuulenkin Kannelmäen saaman kritiikin kohdistuvan mihin tahansa ympäristöön, jossa elämäänsä tyytymätön nuori on joutunut asumaan. Okei, Töölössä ei ehkä olisi metsiköitä itsensäpaljastelijoita varten, mutta eivät he muutenkaan ole se ahdistuksen lähde olleet, pikemminkin vain piste iin päälle.

Tämä oli vetävää luettavaa. En sano, että se oli hauskaa, koska etenkin yhden Katjan kaverin tarina sai lähinnä surulliseksi. Luin mieluusti vielä yhden kappaleen, kunnes niitä ei enää tullutkaan vastaan. Alussa mainitsemani Arto Salmisen tasolle Juvonen ei sentään yllä, miten kukaan voisikaan, mutta jaksaisin hyvin tällaisia vieläkin lisää.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin

Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin 
WSOY 2013 
Sivuja: 355 

Odotin Ystäväni Rasputinia innolla, sillä Paholaisen vasara oli ollut oikein miellyttävä tuttavuus. Rasputin oli hämärästi tuttu historiasta, ja arvelin hänen sopivan oivallisesti reaalifantasiaa kirjoittavan Koskisen käsiteltäväksi.

Kirjan minäkertoja on Vasili-poika, joka on syntynyt suunnilleen vuosisadan vaihteessa. Hänen jäätyään orvoksi Grigori Rasputin ottaa hänet oppipojakseen, mikä tosin tarkoittaa vain sitä, että hänen tulee seurata Rasputinia ja kirjata ylös hänen tekemisiään. Rasputinin siivellä hän pääsee tutustumaan läheisesti myös tsaarin hoviin ja ystävystyy jopa hänen lastensa kanssa.

Mielikuvani Rasputinista oli muodostunut pitkälti mm. Boney M:n samannimisen laulun ja joidenkin epämääräisten kertomusten pohjalta, joten odotin kirjassakin olevan jos jonkinlaisia irstailuja. Sellaisia etsivä joutuu kuitenkin pettymään, sillä koskisen maalaama kuva muistuttaa enemmänkin wikipedia-artikkelin esittelemää Rasputinia. Hän kuului hlystiläiseen uskonlahkoon, jonka "keskeinen ajatus oli uskomus, että synninteko sitä seuraavan katumuksen kautta jalostaa ihmisen sielua ja tuon hänet lähemmäksi Jumalaa."

Rasputinin ohella tsaarin perhe on tärkeässä osassa, ja oletan kertomuksen olevan historiallisesti kokolailla totta. Näiden molempien osalta kirja kärsii mielestäni siitä, että historian tapahtumat ovat turhan hyvin tiedossa. Ei siis ole pahemmin jännitettävää sen suhteen, mitä tapahtuu vaikkapa vuonna 1914, kun tiedetään milloin ensimmäinen maailmansota on syttynyt, milloin vallankumous on tullut ja mitä niin tsaarin perheelle kuin itse Rasputinillekin on käynyt. Vasilin pitäisi olla kirjan pääosassa, mutta hän pelkistyy lähinnä vain kertojaksi, jonka oma osuus ei juurikaan jaksa kiinnostaa, ehkä aivan viimeisiä vaiheita lukuunottamatta.

En voi välttyä ajatukselta, että tämä olisi hyvinkin voinut toimia paremmin, jos kirjailija olisikin valinnut lähestymistavaksi vaihtoehtoisen historian, mutta kieltämättä se olisi ollut kokonaan eri kirja. Mutta jännityksen ja toisaalta yllätyksellisyydenkin luomisessa se olisi ollut omiaan, ja juuri ne alueet kaipaisivat vahvistusta.

Tässä muodossaan kirja on ihan hyvä, mutta en jaksa valtavasti innostua. Odotin jotain fantasiaisempaa, ja luulen vielä jossain vaiheessa etsiväni sellaista Koskisen vanhemmasta tuotannosta.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Hannu Raittila: Rahat vai kolmipyörä

Hannu Raittila: Rahat vai kolmipyörä 
WSOY 2002 
Sivuja: 168 

Rahat vai kolmipyörä jatkaa samaa teemaa kuin Enqvistin Valo ja varjo, eli tämä kirja löytyi myöskin kirjaston essee-hyllystä. En tiennyt kunnolla mitä hain, ja tämäkin tuli valittua lähestulkoon sokkona. Yritin vain välttää liian paksuja kirjoja :)

Takakannessa kerrotaan Raittilan hallitsevan mm. esseet, pakinat ja kolumnit ja että kirja on riemunkirjava kokoelma niitä. Sisältö on jaettu viiteen eri teemaan: luonto, taide, viihde, yhteiskunta ja Jumala. Ryhmittely on onnistunut tapa, toinen voisi olla kronologinen järjestys. Jälkimmäinen toimii sitä huonommin, mitä vanhempi teksti on kyseessä.

Koska olin hakemassa juuri esseitä, petyin melkoisesti huomatessani, että suurin osa kirjasta onkin pakinoita ja kolumneja. Esseestä halusin mm. sitä, että aiheita käsitellään juuri sen verran kuin kirjoittajalla on niistä sanottavaa. Ei enempää eikä vähempää. Ei ryhdytä väkisin pidentelemään tai tiivistelemäänkään. Koska valtaosa teksteistä on lähestulkoon samanpituisia, on ilmeistä että ne on julkaistu jossain lehdessä ja siten kirjoitettu sinne, lehden antamin rajoituksin. Valitettavasti se myös näkyy sisällössä, sillä monet jutut loppuvat varsin töksähtäen kesken. Jää tunne, että kirjoittajalla oli kyllä sanottavaa, mutta tässä ei nyt ollut tilaa kuin kahdelle ensimmäiselle ajatukselle, sillä tokihan se autokorjaamon mainos on saatava mahtumaan mukaan. Tavallaan kirjakin kohenisi, jos jokaisen tekstin yhteydessä olisi esillä se mainos, jonka takia palstatilaa ei ole suotu enempää.

Kirja on julkaistu jo yli 10 vuotta sitten, ja sen kyllä huomaa. Kännykät ovat kova juttu ja Nokia heti Jumalasta seuraava, en tosin tiedä kumpaan suuntaan. Kaikkein viihdyttävimmäksi osaksi nousevatkin Raittilan ennustukset tulevaisuudesta. Suosittelen hänelle pitäytymistä kirjailijan uralla, ennustaminen tuskin löisi leiville ainakaan silloin, jos siihen liittyisi jonkilaista tulosvastuutakin.

Oli niitä esseitäkin pari, mutta ei aivan kokoelmaksi saakka. Sikäli tämä kirja oli minulle huti, mutta muutoin kyllä ihan luettava. Toista samanlaista en lainaisi, ellen nimenomaan haluaisi keskittyä vanhoihin lehtikirjoituksiin.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kari Enqvist: Valo ja varjo

Kari Enqvist: Valo ja varjo 
Kansi: Sanna Sorsa 
WSOY 2000 
Sivuja: 135 

Tietääkseni ja muistaakseni en ole ikinä lukenut kirjaa, joka koostuisi pelkistä esseistä. Vastikään lukemassani kirjassa Miksi Suomi on Suomi Tommi Uschanov onnistui kuitenkin puhumaan esseekirjoista niin innostavaan sävyyn, että marssin oikopäätä kirjastoon kyseisen hyllyn kohdalle. Tietenkään juuri niitä samoja kirjoja ei ollut saatavilla, joten päädyin valitsemaan pehmeän laskun: Enqvistiä olen lukenut useamman kirjan ennenkin, ja kenties osaisin jopa nähdä eron hänen esseidensä ja muiden kirjojensa välillä.

Valo ja varjo koostuu 13 kirjoituksesta, joita ei esipuheen mukaan ole muualla julkaistu. Samoja aiheita Enqvist on kylläkin käsitellyt, eikä selvästikään saanut niistä tarpeekseen vielä tässä kirjassa, sillä tunnistin valtaosan muista kirjoistaan. Hänellä on ollut tapana rönsyillä tekstissään, paikoitellen harhapolut ovat eksyneet melkoisen kauaskin käsiteltävästä aiheesta. Sama mielikuva pysyy yllä esseissä, mutta näissä harhailu on ymmärrettävämpää ja anteeksiannettavampaa, koska aihetta ei ajattele niin tiukasti määritellyksi.

Minulle tämä kirja oli selkeästi välipala. Ilman muuta siinä tuli paljon uuttakin, mutta aiheet tuntuivat jo käsitellyiltä. Myöhemminhän hän on käsitellyt niistä useita paljon perinpohjaisemmin, kun tässä on ollut kyse enemmänkin ajatuksen avauksesta. Toisaalta saan jälleen syyttää vain itseäni: jos lukisin kirjat kronologisessa järjestyksessä, olisi kokemus aivan toisenlainen.

Ensikosketuksena esseisiin tämä oli aivan mukiinmenevä, ja seuraava kokoelma onkin jo vauhdissa.