maanantai 26. elokuuta 2013

Davide Enia: Maan päällä

Davide Enia: Maan päällä 
Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä 
Siltala 2013 
Sivuja: 343 

Nyrkkeilyä kolmessa polvessa. Jos tämän kirjan tiivistäisi kolmeen sanaan, niin tuossa voisi olla osuva yritys, joka kattaisi paljon. Niin paljon, että jättämällä nyrkkeilyn pois, ei jäljelle jäisi enää kirjaa, vaan sen joutuisi totisesti kirjoittamaan aivan uuteen uskoon.

Isoeno Umberto vie yhdeksänvuotiaan Daviden nyrkkeilysalilleen ja pistää saman tien pojan kehään saamaan köniinsä. Daviden isä, isän isä ja äidin eno Umberto olivat kaikki kovan luokan nyrkkeilijöitä, mutta eivät koskaan riittävän hyviä voittaakseen Italian mestaruutta. Luonnollisesti poikaan kohdistuu kovia odotuksia, erityisesti kun nähdään, miten hyvä hän onkaan heti alusta alkaen.

Ympäristönä on 80-luvun Palermo, joka jostain syystä kirjan takakannessa mainitaan oikein mafian keskuspaikaksi. Maininnan todenmukaisuutta en yhtään epäile, mutta tapahtumien kulkuun - ja ihme kyllä myöskään miljööseen - sillä ei ole oikeastaan mitään vaikutusta. Yhdessä vaiheessa kyllä mainitaan ihmisten varovaisuudesta pommien suhteen, mutta lopulta koko ilmiö jää niin mitättömän tuntuiseksi, että yhtä hyvin ulkona olisi voinut vaikkapa vain haista tunkkaiselta iltaisin. Mielikuvani "kohtalokkaasta taistelusta mafiaa vastaan" eroaa tästä huomattavasti.

Kirja ei suinkaan keskity kuvaamaan pelkästään Daviden varttumista 80-luvulla, vaan käsitelty ajanjakso alkaa jo 40-luvulta, jolloin Daviden isän isä Rosario on sotimassa ja sotavankina Afrikassa. Hänen nyrkkeilyuransa jää sivuseikaksi, mutta sotaretki onkin paljon kiinnostavampi, ja voin joka tapauksessa luvata, ettei kukaan voi tuntea puutetta nyrkkeilystä tämän luettuaan. Rosarion lisäksi isoeno Umberton ja Daviden isän Francescon urat käydään läpi vähän kerrassaan.

Enian kerrontatapa on varsin poukkoileva. Ajanjaksot ja kerronnan kohteena olevat henkilöt vaihtelevat tiheään tahtiin, mutta yllättävän toimivalla tavalla, sillä lukijan on helppo pysyä vaihdosten perässä. En tiedä kuuluuko kunnia suomentajalle vai kirjailijalle, mutta toisinaan vihjeet ovat todella hienoja kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Ihmiskuva on läpi koko kirjan suorastaan hävyttömän yksioikoinen. Miehiä mitataan ainoastaan yhdellä tavalla: he ovat joko heikkoja tai vahvoja, mitään muuta ulottuvuutta ei ole. Vahvuus on kunnioitettavaa, ja heikkoja kuuluu halveksia ja he ovat ansainneet kaiken epäonnen, joka heitä ikinä kohtaakaan. Lasten keskuudessa tämä korostuu vieläkin, jos mahdollista: kukaan ei puolusta kiusattua. Kirjan alkupuolen kohtauksessa Davide tekee niin, mutta hänenkin motiivinsa on aivan muu kuin vääryyteen puuttuminen; kiusatun kohtalo ei voisi häntä vähempää hetkauttaa. Tarvitseeko sanoakaan, että naisille on varattu vain sivuosa. He ovat olemassa ainoastaan tehdäkseen lisää miehiä ja toimiakseen näiden halujen kohteena.

Kun yllä kirjoittamaani lisätään vielä se, että pidän nyrkkeilyä vastenmielisenä urheilulajina, niin on todella hämmästyttävää, miten kiehtovaa luettavaa tämä oikein olikaan! Loppua kohti kirja piti minua tiukasti otteessaan, ja vaati oikeasti mielenlujuutta jättää illalla lukeminen sikseen ja ryhtyä paikkaamaan pienoista univajetta. Totta puhuakseni kirjan tarina ei edes ole kiinnostava kuten ei valtaosa henkilöistäkään, mutta se on vain kirjoitettu niin taitavasti, että mielenkiinto pysyy yllä ja nousee nousemistaan. Miltä tämä mahtaisikaan tuntua, jos vielä tykkäisi siitä nyrkkeilystäkin...?

Minun lukukokemukseni jäi reilusti plussan puolelle, kiitos kirjoittajan taidokkuuden. Koska viehätys ei ole aihepiirin varassa, uskaltaa tätä suositella kokeiltavaksi niillekin, jotka eivät vielä kolmen sanan tiivistelmästä syttyneet.

tiistai 20. elokuuta 2013

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi 
Kansi: Pekka Loiri 
Siltala 2013 
Sivuja: 276

Pihkatappi on sukupolviromaani, jonka pääosassa on vuonna 1983 syntynyt maalaispoika Jussi. Hän on varttunut isänsä ja siinä sivussa myös isovanhempiensa kasvattamana, äitiään ei muista lainkaan. Nykyajassa Jussi kirjoittaa tätä samaista kirjaa sitä mukaa kun se etenee, mikä toimii yllättävänkin hyvin eikä silti vaikuta kikkailulta. Menneessä ajassa puolestaan edetään Jussin vanhempien tapaamisesta aina nykyhetkeen saakka, ja välillä pistäydytään vilkaisemassa isoisän ja isoisoisänkin menneisyydessä saakka.

Isä toivoisi Jussista maatilalleen jatkajaa, mutta poika ei ole asiasta samaa mieltä. Paikkakunta on ilmeisen pieni, ja Jussin haaveet kohdistuvat kirjoittajan ja esittävän taiteilijan uralle, mikä väistämättä vaatii muuttoa isompaan kaupunkiin. Itse paikkakunnan kuvaus jää etäiseksi, eikä Jussia paikan pienuus näytäkään millään tapaa ahdistavan, unelmat vain sattuvat olemaan toisaalla.

Jussille on kaavailtu elämä valmiiksi aina eläkeikään asti: tila on kaikin puolin elinkelpoinen, ei puutu kuin seuraaja isännälle. Aivan kuin jonkun maan kruununprinssi, jolle ei tuleva kuninkuus riitä, vaan jossain muualla pitäisi hankkia kannuksensa, itse, eikä perittynä.

Isoisoisän ja isoisän menneisyydessä käväistään tutustumassa heidän kannettavanaan olleisiin risteihin. Jussiin nekään eivät suoranaisesti liity, eivätkä tunnu hetkauttavan juuri sen enempää kuin asuinpaikkakaan omalta osaltaan. Isän kohdalla on ehkä ollut toisin, hän on sen tarvittavan yhden sukupolven lähempänä, ja muutenkin jatkaa isiensä töitä. Minulle tulikin mieleeni, että oikeastaan Jussin isä on paljon poikaansa kiinnostavampi henkilö. Hänen tarinansa kiinnostaa enemmän, ja Jussi on lähinnä sivustakatsojan ja kertojan osassa. Sanooko kirjailija tällä jotain? Että edelliset sukupolvet ovat tehneet kiinnostavat asiat, tehneet päätökset ja nykyisen sukupolven vaihtoehtoina on vain todeta tapahtunut ja hyväksyä se tai yrittää sanoutua siitä irti?

Ihan hauskaa luettavaa tämä oli, eikä vahvasti mukana ollut savolaismurrekaan minua häirinnyt. Jussin oma elämäntarina oli kohtalaisen tapahtumaköyhää, eli lapsuus oli juuri niin turvattua kuin kruununprinssille sopikin. Toki orvoksi jääminen on dramaattista, mutta mitään jännitteitä se ei kylläkään luonut. Jos ei välissä olisi ollut kulloiseenkin ajanhetkeen liittyviä nostalgisia ilmiöitä, niin tarina olisi kääntynyt puisevan puolelle. Nyt pysyteltiin vielä plussan puolella.

Ei esikoiskirjailijan tarvitse tällaista kirjaa hävetä. Ote vaikutti niin omakohtaiselta, että on kiinnostavaa nähdä, mitä jatkossa onkaan lupa odottaa.

Kolme vuotta ja varttitonni

Eilen tuli täyteen kolme vuotta ensimmäisestä blogipostauksestani. Edellinen kirja-arvioni puolestaan oli numero 250, mikäli olen osannut merkitä jokaisen arvion kirjat-tunnisteella, kuten on ollut tarkoitus.

Edellisen tämänkaltaisen postauksen taisin tehdä puolen vuoden kohdalla, jolloin saldokin näytti 50:ä. Silloin taisi olla kyseessä alkuinnostus, sillä aivan samalla tahdilla en näköjään ole jaksanut jatkaa. Aika pitkään pidin kiinni periaatteesta, että kirjoitan arvion aina heti samana päivänä kun olen kirjan lukenut loppuun. Toisinaan se johti jopa tilanteisiin, joissa lykkäsin kirjan loppuun lukemista seuraavaan päivään, jotta pääsin nukkumaan järkevään aikaan. Sittemmin olen oppinut tinkimään tuosta vaatimuksesta jopa niin paljon, että yleisimmin kirjoitan vasta seuraavana päivänä, vaikka kirja sattuisi loppumaan jo aamupäivällä.

Toinen periaate on ollut, että kirjoitan ihan jokaisesta lukemastani kirjasta (sarjakuvia lukuun ottamatta). Siitä olen saanut pidettyä kiinni, ja itseni tuntien on myös pakko: muuten koko bloggaaminen mitä luultavimmin lopahtaa, ja siihen en suinkaan ole valmis.

Muistaakseni päätin jo ensimmäisen blogivuoden aikana, etten ryhdy kosiskelemaan lukijoita tai yrittämäänkään heidän määränsä maksimointia. Sen vuoksi näitä muuhun kuin kirjoihin liittyviä postauksia onkin tullut kovin harvoin, mutta se on myös auttanut pitämään innostusta yllä, pakkopullalta on tuntunut ainoastaan niissä harvinaisissa tapauksissa, jolloin kirja ei ole hetkauttanut mihinkään suuntaan. En haluaisi leimata mitään kirjaa aivan turhaksi, ja toisaalta minun pitäisi pystyä sekin näkemykseni perustelemaan hieman perusteellisemmin kuin lyhyellä ja tiukalla huomautuksella.

Lukijana olen kolmessa vuodessa mielestäni muuttunut pikkuisen vaativammaksi, mutta tosiaan vain pikkuisen. Alkuvaiheessa varmaankin "ihan hyvä" riitti pidemmälle, oli tarpeeksi, jos kirja jaksoi viihdyttää lukemisen ajan. Varttitonniin taas on mahtunut niin mahtavia elämyksiä, että tietenkin niitä kaipaisi lisää, ja "ihan kivat" menevätkin enemmän pettymyksen puolelle, kun sitä kaivattua upeaa kokemusta ei tullutkaan.

Tuoreimpana löytönä ovat esseekokoelmat. Niihin tutustuin ensimmäistä kertaa vasta alkukesästä. Nyttemmin olen jo joutunut pikkuisen jarruttelemaan, etten ahmisi pelkästään niitä, vaan lukisin myös romaaneja. Esseiden hienona puolena on niiden kantaaottavuus. Tietokirjoissa tekijöiden on pyrittävä pysymään objektiivisuudessa, mutta esseissä saa asettua ajamansa asian puolelle juuri niin tiukasti kuin suinkin tykkää, ja vieläpä käsitellä aihettaan siinä laajuudessa kuin hyvältä tuntuu.

Tuskin olisin jaksanut tätä pelkästään lukupäiväkirjana kirjoitella näinkään pitkään, vaan ilman muuta te lukijat olette tärkeitä, vaikken jatkossakaan aio teitä kosiskella. Kiitoksia siitä, että olette mukana!

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen 
Suomennos: Heikki Eskelinen 
WSOY 1992 
Sivuja: 468 

Viimeisen ihmisen käsite jäi kiinnostamaan Tommi Melenderin esseekokoelman Kuka nauttii eniten jälkeenkin niin paljon, että uskalsin tarttua tähänkin kirjaan. Mitenkään itsestäänselvää se ei ollut, sillä kirja näyttää melkoisen raskaalta luettavalta.

Kirjan pohjana on Fukuyaman vuonna 1989 kirjoittama lehtiartikkeli, jossa hän esitti teorian, jonka mukaan länsimainen liberaali demokratia saattaa olla ihmiskunnan ideologisen kehityksen loppupiste. Takakannessa mainitaan atrikkelin olleen lyhyt, mutta äärimmäisen kiistanalainen, enkä yhtään ihmettele miksi. Äkkiseltään ajatellen monikaan tuskin pitää nykyistä maailmaa "valmiina", yhtään missään mielessä. Itse koen ajatuksen tuollaisesta kehityksen loppupisteestä lähinnä ahdistavana, sillä juuri jatkuva kehityshän luo perusteita optimismille.

Lyhyen artikkelin on takuulla helpompi olla kiistanalainen kuin tällaisen pitkän, raskaan kirjan - jo pelkästään sen vuoksi, että artikkelin lukaisee kokonaisuudessaan paljon nopeammin. Kirjansa hän on kirjoittanut melkoisen perinpohjaiseen tyyliin. Olin jo lannistua lukemisessa kokonaan ensimmäisten sadan sivun aikana, mutta tulossa olevat mielenkiintoisten kappaleiden nimet jaksoivat pitää yllä uskoani parempaan tulevaisuuteen. Alkuosa keskittyy pitkälti historiaan ja talouteen, mikä ei minua niinkään kiinnostanut, kun olin hakemassa filosofiaa ja tulevaisuutta.

Talous onkin mukana lähinnä sivuosassa, sillä se liittyy olennaisesti ihmisten halujen ja tarpeiden tyydyttämiseen. Tämän kirjan keskiössä on kuitenkin Platonin mainitsema thymos, joka tässä kontekstissa pitäisi käsittää suunnilleen ihmisten haluna saada tunnustusta. Sitä pyöritelläänkin sitten vaikka miltä kantilta peilaillen sitä erilaisiin yhteiskuntamalleihin ja filosofoiden herrojen, orjien, ensimmäisten ja viimeisten ihmisten kautta.

Fukuyaman haluna on selvästikin ollut todistaa alussa mainitsemani artikkelin olleen oikeassa. Hän ei säästele vaivojaan eikä sanoja yrittäessään todistella sitä, mutta jää kuitenkin pelkän todistelun asteelle. Intuitiivisesti hänen todistelunsa on hyvinkin hyväksyttävissä, mutta niiden todellinen painoarvo jää kyseenalaiseksi, sillä pelkkä intuitio ei todista mitään sen enempää kuin sekään, ettei joku (tai edes kukaan) ole sattunut vielä keksimään uskottavalta tuntuvaa toisenlaista mekanismia. Aivan kirjan lopussa Fukuyama myöntää itsekin epävarmuutensa ja tuo esiin ne seikat, joista jompikumpi hänen arvionsa mukaan tulee olemaan liberaalin demokratian kaatava heikkous, jos sellainen joskus ilmenee.

Tämä oli epäilemättä raskaslukuisin kirja, joka blogiaikanani on vastaan tullut. Koska tarkoitukseni on lukea siksi, että se on kivaa, niin tällaisia teoksia tuskin tulee juurikaan täällä enää esiintymään. En sano "ei koskaan", mutta harvinaisia poikkeuksia nämä saavat luvan olla.

maanantai 5. elokuuta 2013

Timo Hännikäinen: Ilman

Timo Hännikäinen: Ilman 
Savukeidas 2009 
Sivuja: 201 

Tämä kirja tuli vastaan niin Antti Nylénin kuin Tommi Melenderinkin esseissä, joten tokihan minun piti sekin lukea. Kirjassa on seitsemän esseetä, jotka kaikki käsittelevät seksuaalista syrjäytymistä joltain kantilta. Kirjoittaja on pannut itsensä varsin vahvasti likoon, ja käyttää häpeilemättä itseään esimerkkinä. Tässä yhteydessä häpeän voisi äkkiseltään ajatella tarkoittavan sitä, että hän paljastaa joitain erikoisia seksuaalisia mieltymyksiään, mutta niin ei asia suinkaan ole. Hän kaipaisi ihan tavallista heterovaniljaseksiä, muttei ole saanut sitä moneen vuoteen. En muista, milloin olisin lukenut jonkun kirjoittaneen vastaavaa omalla nimellään. Se onkin kiinnostavaa, miten elämme läpierotisoituneessa yhteiskunnassa, missä voi melko huoletta puhua mistä vain seksiin liittyvästä, paitsi siitä, että on ilman.

Kausia helvetissä -esseessä Hännikäinen kertoo, miten pahalta haluissaan kärvistely on välillä tuntunut. Sen yhteydessä hän ehdottaa, että apteekeissa pitäisi reseptivapaasti myydä "jarrua", joka soisi epäsuoran helpotuksen välillä. Ajatus kuulostaa hyvältä. Miehethän tunnetusti ajattelevat seksiä 1-60 sekunnin välein, ja on olemassa tilanteita, jolloin siihen kuluvan keskittymiskapasiteetin voisi ihan mielellään käyttää johonkin tähdellisempäänkin. Tämä tosin pitää paikkansa kaikenlaisten "jarrujen" suhteen, sillä varmasti vieläkin enemmän kysyntää löytyisi valmisteille, jotka näppärästi veisivät pois himon esimerkiksi ruokaan, tupakkaan tai pelaamiseen.

Esseet käsittelevät aihetta mukavan monipuolisesti, vaikka kautta linjan lukijalla pysyykin mielessä se, että viime kädessä Hännikäinen kirjoittaa vain itsestään. Esimerkiksi kysymys siitä, eikö maksullinen seksi voisi tuoda vastausta ongelmaan, kaatuu puhtaasti hänen omiin mieltymyksiinsä: tarve ei ole pelkästään mekaaniselle suoritukselle, vaan myös läheisyydelle ja tunteille. Jollekin toiselle se sen sijaan voisi olla helppo ratkaisu, tosin silloinhan ei pitkää kuivaa kautta luultavasti ikinä pääsisi muodostumaankaan.

Pariutumisen malleja -esseessä puolestaan tulee esiin se, miten järjestetyt avioliitot näyttävät olevan luonteeltaan kestävämpiä kuin vapaasti valitut, joskin se voi johtua myös paikallisesta kulttuurista. Itselleni tuli mieleen, että vapaan parinmuodostuksen heikkoutena näyttää olevan se, että parisuhteeseen heittäydytään ihastumisen tai rakastumisen kiihkossa, mikä tunnetusti on omiaan sumentamaan harkintakykyä. Järjestetyissä liitoissa puolestaan on vahvasti järki mukana, vaikkei luultavasti aina kohdistukaan yksinomaan pariskunnan yhteiselon optimointiin.

Tähän nähden erilaiset sinkku- ja treffisivustot voivat toimia kiinnostavana välimuotona, olettaen että käyttäjillä on alusta pitäen päämääränä kestävän parisuhteen löytäminen, ja kestävällä tarkoitan sellaista, joka kestää ainakin lasten aikuisuuteen saakka. Ravintoloiden lihatiskimäisyys johtaa ulkoisten ominaisuuksien ylikorostumiseen ja sopii siten ainoastaan täydellisen pinnallisille ihmisille (joita heitäkin epäilemättä on). Treffisivustolla sen sijaan hakijoilla on mahdollisuus tehdä esikarsintaa perustuen sellaisiin kriteereihin, jotka lihatiskin kautta tulisivat esiin vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä, tai vähintäänkin karsintaprosessi muuttuisi toivottoman hitaaksi. Yksi ainoa rasti oikeassa ruudussa voi jo kertoa, että tämä prinssi ei voi olla se oikea.

Kokonaan toinen juttu onkin sitten se, onko parisuhteen pituus tavoittelemisen arvoinen asia, eli tuottavatko ne enemmän onnellisuutta ja parempia tai onnellisempia lapsia. Tästä seikasta on helppo heittää mutuarvauksia, mutta se ei riitä tarkastelun perusteeksi.

Lasken aina positiiviseksi ominaisuudeksi sen, jos kirja herättää ajatuksia. Edelliset kolme kappaletta osoittavat, että tämän kohdalla niin ainakin kävi :) Mielestäni Hännikäinen ei ainakaan tämän kokoelman perusteella ole yhtä taitava kirjoittaja kuin Nylén tai Melender, mutta he ovatkin nostaneet riman todella korkealle, eikä hänen suinkaan tarvitse mitään hävetä. Toisaalta en ole yhtään varma, olisivatko nämä tekstit edes toimineet yhtä hyvin "hienommin" kirjoitettuina. Nyt ne olivat oikein sujuvaa luettavaa, eikä ajatusten seuraaminen vaatinut yletöntä pinnistelyä.

Jos katsoo blogini viimeaikaisia merkintöjä, voi panna merkille esseiden ilmestyneen vahvasti kuvaan. Olen aika vahvasti hurahtanut niihin, ja jatkoakin on luvassa. Seuraava Hännikäisenkin kokoelma on jo pöydän kulmalla odottamassa, mikä kertokoon oman viestinsä suhtautumisestani tähän kirjaan.