lauantai 29. maaliskuuta 2014

Antti Tuuri: Vääpeli Matala lentää

Antti Tuuri: Vääpeli Matala lentää
Otava 1987
Sivuja 175 

Olen blogini aikana lukenut kahdeksan Tuurin romaania, mutten ainuttakaan novellia. Tilanne korjaantuu nyt yhden divarista löytämäni kokoelman voimalla. On hauska ajatus lukea toisinaan tutulta kirjailijalta jotain sellaista, mistä ei ole ikinä kuullutkaan. Sellaista, mikä ei ole saavuttanut klassikon asemaa, vaan pikemminkin on hautautunut unholaan. Tuuri on ehtinyt kirjoittaa valtavan määrän kirjoja, ja osan on pakko joutua sivuun valokeilasta, mutta aikanaan nekin ovat olleet uutuuksia, olleet näyteikkunoissa ja kenties mainoksissakin. Kirjat itse eivät ole muuttuneet miksikään, joten eivätkö ne voisi tarjota samanlaista lukuelämystä edelleenkin, olettaen etteivät ole tiukasti juuri julkaisuaikaansa sidottuja?

Vääpeli Matala lentää sisältää vain viisi novellia. Määrä on pienin, joka vastaani on tullut, vaikka kirjan pituus muuten on ihan normaali. Kerrontatyyli on tuttua: tämän kyllä tunnistaisi vaikkei kannessa olisi kirjoittajan nimeä lainkaan.

Kaksi novelleista on sisällöltään melkoisen kosteita. Vierailu kertoo suomalais-neuvostoliittolaisesta kauppaneuvottelusta, ja niminovelli Vääpeli Matala lentää kuvaa yhtä yötä kertausharjoituksissa. Kumpikaan ei ole tapahtuma, jollaisessa olisin ollut mukana, mutta tarinoitahan niistä kyllä kerrotaan.

Perintö oli tarinoista minulle mieluisin. Siinä pohjalaiselle minkkifarmille saapuu yllätysvieras oikein amerikasta saakka, mutta tulija ei saa talossa lämmintä vastaanottoa.

Lyhyt Kotiin kertoo miehestä, joka viettää yksinään joulua tyhjässä motellista. Tämä tarina jätti minut kylmäksi. Pisin tarinoista on Ihmisläheinen saneeraaminen on mahdollista. Siinä ostetaan vanha tehdas tarkoituksena ainoastaan lopettaa se pikapuolin. Vaikka kertomus sijoittuukin yli 25 vuoden taakse, se kuulostaa edelleen hyvin ajankohtaiselta.

Nämä olivat hauskaa luettavaa, ja melkoisen erilaisia kuin yleensä vastaan tulleet novellit. Koska Tuuri on kirjoittanut novelleitakin yli kymmenen kokoelmallista, niin luettavaa löytyy lisää mukavan paljon.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Petri Vartiainen: Isäasentoja
Kansi: Jussi Karjalainen
Otava 2014
Sivuja: 159 

Onneksi en etukäteen tiennyt, millaisella tyylillä Isäasentoja on kirjoitettu, sillä silloin olisin hyvinkin saattanut jättää sen kokonaan väliin. En osaa luonnehtia sitä yhdellä sanalla, sillä en ole törmännyt moiseen aiemmin. Kyse lienee jonkinlaisesta lyhytproosasta, erittäin lyhyestä sellaisesta. Otavan verkkokauppa mainitsee proosasuikaleet, ja se kuvanneekin kaikkein parhaiten. Tyypilliselle sivulle mahtuu 2-3 katkelmaa, jotka on toki ryhmitelty jonkin yläotsikon alle (ja nekin vielä ylemmän otsikon), ja jotka liittyvät toisiinsa enemmän tai vähemmän löyhästi. Tämä ei missään tapauksessa ole romaani, ei kokoelma lyhytproosaa tai novelleja, eikä runojakaan, vaan jotain siltä väliltä tai ihan muuta.

Nimensä mukaisesti kirja käsittelee isyyttä monelta eri kantilta. Isyyden määritelmää, isäksi tulemista, isänä olemista, arkea, parisuhdetta, aiempia isäsukupolvia, kaikkia kirjailijan oman isyyden kautta. Ote on kautta linjan sopivan vakava, mutta ei ryppyotsainen, eikä tällaisia suikaleita voisi kirjoittaakaan olematta jossain välissä myös hauska.

Isyys on sidottu aikakauteen. Isältä odotetaan nykyään aivan erilaisia asioita kuin sukupolvi sitten, puhumattakaan kahdesta. Toisaalta myös lapsuus on muuttunut. Nykyään asioita tehdään kypärä päässä ja pelastusliivit yllä, jos tehdään lainkaan. Mies, joka olisi ollut malli-isä muutama vuosikymmen sitten, olisi nykypäivän mittapuulla jotain aivan muuta. Ja millainen onkaan heidän keskinäinen suhteensa?

Tämä oli kaikin puolin oikein miellyttävää luettavaa. Vartiaisen ilmaisutapa on omintakeinen, mutta kirjan luettuaan sitä ei osaa edes kuvitella tehdyksi mitenkään muuten: tämän kuuluu olla juuri tällainen. Kirjoittajan lahjoja hänelle selvästikin on suotu, ja jotenkin aavistelen, ettei tämä ole ainoa tyyli, jota häneltä tullaan näkemään. Ei siksi, että kukaan ajattelisi, että tämä on nyt nähty ja koettu, vaan siksi, että rivien välistä uhkuu sellaista kunnianhimoa, etten jaksa uskoa yhteen tyyliin jämähtämiseen.

Mielenkiintoinen teos, suosittelen!

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Michael Katz Krefeld: Langenneet

 
Michael Katz Krefeld: Langenneet
Suomennos: Päivi Kivelä
Like 2014 (alkup. 2013)
Sivuja: 352

Tämäkin kirja päätyi luettavakseni kustantajan lähetettyä arvostelukappaleen. Aiemmin pyrin olemaan tarkka sen suhteen, että luen vain kirjoja, jotka ovat niin kiinnostavia, että lukisin ne joka tapauksessa, riippumatta siitä onko minulla kappale jo kädessäni vai onko se vasta tulossa kauppaan joskus tulevaisuudessa tai vaikkapa pitkän kirjastojonotuksen päässä. Usein kuitenkin käy niin, että laiskuuden voima musertaa alleen ihmisyksilön ponnistelut. Siksi minäkin olen jo muutamaan otteeseen tarkemmin tutkimatta valinnut luettavaksi vain sen kirjan, joka on sattunut olemaan pinossa päälimmäisenä, jos vain lajityyppi on ollut oikeansuuntainen. Edelleenkään minulta ei voi ostaa tai tilata arvosteluja, mutta näköjään ainakin hetkittäin lukemistooni on mahdollista vaikuttaa juuri tätä laiskuutta hyödyntäen. En silti kehota ketään tekemään niin.

Tukholmassa on sarjamurhaaja vapaana, ja hänen jäljiltään löytyy kaatopaikoilta valkoiseksi kalkittuja naisten ruumiita. Niitä ei ole edes yritetty piilotella, vaan päinvastoin ruumiit on nostettu pystyyn kuin patsaat. Tyypillisen dekkarin kohdalla tämä olisi kirjan tärkein rikos, sitä jota se henkilökohtaisista ongelmista kärsivä sankaripoliisi ryhtyisi selvittämään. Tällä kertaa sarjamurhat ovat vain sivujuonne. Keskiössä on - tottahan toki - henkilökohtaisista ongelmista kärsivä kööpenhaminalainen sankaripoliisi Thomas sekä prostituoiduksi päätynyt liettualainen Masha. Näiden tarinoita kerrotaan kahdessa eri aikatasossa, ja kolmannen muodostaa sarjamurhaajan menneisyydestä kertova osuus, jota ei kylläkään kuljeteta kirjan loppuun saakka. Thomaksen tehtävänä on selvittää Mashan kohtaloa, ja sarjamurhaajasta ei oikein tunnu piittaavan kukaan.

Thomaksen osuus ei ole mitenkään ihmeellistä luettavaa. Hän on sairauslomalla ihan ymmärretävästä syystä, ja viinanhuuruiseen elämäänsä ei kuulu mitään kiinnostavaa. Mashan osa sen sijaan on kirjan tiukkaa ydintä. Hänen tarinaansa liittyy häikäilemätöntä itsekkyyttä ja suoranaista pahuutta, mikä luonnollisesti kiinnostaa lukijaa. Samaan aikaan se on kuitenkin uskottavaa, vaikkei suoranaisesti perustuisikaan tositapahtumille. Sarjamurhaajan lapsuuden taustat kylläkin koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta kyllä hyväntahtoinen lukija voi nekin hyväksyä. Onhan teksti sentään kiinnostavaa, eikä kirjaa halua keskenkään jättää.

Kirjoittaja on sekä kirjailija että tv-käsikirjoittaja. Se on helppo uskoa, sillä kyllähän tässäkin on ajateltu filmatisointia heti alusta alkaen. Lopun ratkaisu"huipennuksen" kohdalla ei olla edes menty siitä, missä aita on matalin, vaan vieläkin vähän alempaa. Tapahtumat ovat yksioikoisia jopa elokuvaksi, saati sitten kirjaksi. Uskottavuus ei oikein jaksa kantaa mukana. Lukijaa jää myös harmittamaan se, miten kirjoittaja on haaskannut otollisia paikkoja rakentaa lisää jännitystä ja juonenkäänteitä. Mahtaako olla niin, että kokenut tv-käsikirjoittaja tietää, miten paljon elokuvaan saa tarinaa mahtumaan, ja sen vuoksi oikaissut toisessa päässä, jottei tulisi naputelleeksi sellaista, mikä ei kuitenkaan päätyisi valkokankaalle?

Kaikesta huolimatta luin tämän halukkaasti loppuun asti. Olen edelleen melkoisen kokematon dekkarien lukija, mikä saattaa vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Minä en haluaisi lukea samoja kliseitä aina uudestaan, mutta ehkä kokeneempi dekkaristi onkin tottunut niihin tai tietää jo, ettei niitä ole mahdollista välttääkään. Voisin joka tapauksessa kuvitella lukevani tämänkin kirjan jatko-osan aikanaan. Alkaa vain tulla sellainen tunne, että näitä dekkarisarjoja aloitellaan vähän joka puolella, ja niinhän asia ilmeisesti onkin. Saapa siis nähdä, mitä lopulta tulen lukemaan. Sattuuko se jatko-osa olemaan pinossa valmiina :)

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Ruumiittomat

Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja
Osuuskumma 2014
Sivuja: 282 

Aavenovelleista tulevat äkkiseltään mieleen ne pelottavat kummitusjutut, joita lapsena kerrottiin. Niiden kanssa tämän antologian novelleilla ei ole oikeastaan mitään yhteistä, ja kirjan luokittelu kauhun alle epäonnistuisi pahan kerran. Ennemmin nämä ovat novelleja, joissa vain sattuu olemaan tärkeässä osassa jonkinlainen aave.

Usein antologiat tuntuvat epätasaisilta, kun joku tarina joko nousee suosikiksi tai toinen ei innosta yhtään. Tällä kertaa vältyin siltä tunteelta kokonaan, eli kaikki tuntuivat melko tasaisilta. Ikävä kyllä se tarkoittaa tasaisuutta myös huippujen osalta, sillä jos mikään tarina ei tuntunut turhalta, niin mikään ei myöskään saanut erityisesti innostumaan.

Eniten pidin J.S.Meresmaan Kielolinnasta, jossa aaveena on kokonainen kartano itsessään ja Jani Kankaan Tyhjiö 29B:stä, jonka aihepiirinä oleva IT-projekti sattuu vetoamaan juuri minuun.

Aavenovellit ovat mielestäni pitkälti ideansa varassa. Jos kummituksia joutuu tarinassaan käyttämään, niin parhaimmillaan idea voi olla niin hyvä, että itse kertomus melkeinpä kirjoittaa itse itsensä. Itsetarkoituksellisesti ei minusta aaveita - kuten mitään muutakaan yliluonnollista - pitäisi käyttää. Aiemmin mainitsemani tasaisuus näkyy Ruumiittomissa sillä tavalla, ettei oikein kumpaakaan näistä kirjasta löydy. Ei ole huikeaa ideaa, muttei myöskään "turhia" kummituksia.

Hauskana yksityiskohtana huomasin, että useammassakin tarinassa ihmiset tuntevat kylmän ilmavirran, kun aave lipuu heidän läheltään tai jopa lävitseen. Onkohan tämä sellainen seikka, jonka vain kuuluu kaikkien mielestä olla niin?

Ihan kelpo antologia tämä on. Tuskin aiheuttaa suurta pettymystä kenellekään, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa kyllä tutustua.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö 
Suomennos: Kari Koski 
Otava 2014 
Sivuja: 415 

Erik Axl Sund ei ole kirjailijan nimi, vaan nimimerkki. Sen takaa löytyy kaksi miestä, joiden nimistä nimimerkki on väännetty. Onko todella niin, että kirjoilla täytyy olla vain yksi ainoa kirjoittaja, jos tarkoituksena on myydä niin paljon kuin suinkin? Niin kai, en ryhdy kiistämään pelkästään mutupohjalta.

En valinnut Varistyttöä lukemistooni aivan itsenäisesti, vaan Otava lähestyi minua lähettämällä ennakkokappaleen, joka sitten näytti riittävän mielenkiintoiselta, jotta myös luin sen. En ole kovin aktiivinen dekkarien lukija, vaikka useimmiten niistä nautinkin. Hyvä juoni ja vetävä kirjoitustapa tuottavat taattua viihdettä, ja siitähän tässäkin on kyse.

Juonta en ryhdy kuvaamaan, sillä sehän muuttuisi mielenkiintoiseksi vasta siinä vaiheessa, kun paljastaisin jo liikaa. Sen voin kuitenkin kertoa, että tässä on kosolti pahuutta: lasten hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, molempia kekseliäillä tavoilla. Se lieneekin tärkeää, sillä olisi puuduttavan tylsää lukea yhä uudestaan vaikkapa samankaltaisesta ryöstöstä, vaikka se olisi miten kekseliästä. Uusi kauhisteltava aihe sen sijaan tuntuu ainakin uudelta, jos ei nyt ihan virkistävältä sentään. Kuinkahan pitkälle sitä tietä on mahdollista kulkea?

Varistyttö koukutti vahvasti lukemaan. Yhdeltä istumalta en sitä olisi missään tapauksessa lukenut, mutta tulin mm. ottaneeksi kirjan luettavaksi tilanteissa, joissa olin kaavaillut tekeväni jotain ihan muuta. On sanomattakin selvää, että vielä yksi kappale oli vahvasti kuvassa mukana.

Tämä kirja on vasta trilogian ensimmäinen osa. Sen huomaa oikeastaan jo ennen kirjan loppua, sillä kun sivut hupenevat, käy yhä selvemmäksi, ettei tätä enää ehditä kunnolla paketoida. Taidokkaasti pakotetaan lukija kaipaamaan seuraavaakin osaa. Kieltämättä minunkin piti heti tarkistaa, joko olisi tiedossa, milloin se on luvassa. Tiedoksi Otavalle, että otan kernaasti vastaan seuraavankin osan ennakkokappaleena :)

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Teemu Keskisarja: Vääpeli T:n tapaus

Teemu Keskisarja: Vääpeli T:n tapaus 
Atena 2010 
Sivuja: 278 

Valitsin tämän kirjan luettavakseni puhtaasti sen perusteella, miten hyvä Keskisarjan Kyynelten kallio oli ollut. Kuvauksen perusteella odotin kirjojen olevan tyyliltään samanlaisia, ja niin osoittautui olevankin.

Kirjassa kuvataan kuusi tapausta suomalaisesta terrorismista, ja tarinat ajoittuvat 1800-luvun puolivälistä noin sata vuotta eteenpäin. Kaikkia tapauksia on pyritty tarkastelemaan niihin osallistuneiden henkilöiden kautta, mikä elävöittääkin tekstiä huomattavasti ja tuo sitä samalla kaunokirjallisempaan suuntaan.

En pitänyt tätä kirjaa lainkaan yhtä kiinnostavana kuin edellistä, johtuen etupäässä kuvailluista tapauksista itsestään. Ne vain ovat tylsempiä. Kyynelten kalliossa oli myös lisämausteena tavallisten ihmisten elämän kuvausta, joka oli minulle uutta asiaa. Tämä kirja sijoittuu ihan eri aikakaudelle, eikä vastaavalle kuvaukselle muutenkaan ole oikein sijaa.

Useimmat kirjan tapauksista ovat kiinnostavia yleisellä tasolla, mutta yksityiskohtainen tarkastelu ei välttämättä niinkään. Kiehtovin oli viimeisenä tullut kirjan nimitarina, kenties sen vuoksi, että päähenkilö vaikutti niin vastenmieliseltä, että hänen toivoikin saavan näpeilleen. Kokonaisuutena tämä jäi kuitenkin vähän kuivanpuoleiseksi.

Keskisarjan tapa kirjoittaa historiasta on edelleen minulle mieluinen, ja aikomukseni on lukea hänen kirjojaan jatkossakin.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Tommi Liimatta: Rautanaula

Tommi Liimatta: Rautanaula
Like 2013
Sivuja: 239 

Olen lukenut aiemmin kolme Liimatan romaania, mm. Aksen Sunnarborgin hymyn, jonka kansi on kaikessa mitäänsanomattomuudessaan jäänyt parhaiten mieleen kaikista blogini aikana lukemista kirjoista. Nuo kolme aiempaa romaania ovatkin liittyneet toisiinsa juurikin tuon mainitun Aksel Sunnarborg -nimisen henkilön kautta, mutta Rautanaula on aivan irrallinen teos.

Mielikuvani mukaan Liimatan sanankäyttö toi jo Nilikissä mieleen Jari Tervon ja Arto Salmisen. Samaa tietä hän on jatkanut edelleen, mikä onkin ollut hyvä valinta. Minusta häntä voi edelleen mainita mainittuihin herroihin, mutta Liimatta kulkee kyllä omaa polkuaan eikä kumartele kenellekään. Parin sivun mittainen kuvaus intiimin kanssakäymisen rupeamasta on todellista verbaalista ilotulitusta, ja tällä kertaa ilmaus on oikeutettu.

Kirjan päähenkilö Kai Malmirinne on myyntimies, ja vieläpä monella tapaa menestyksekäs sellainen. Hän matkustaa paljon, mutta ei juurikaan joudu viettämään öitään yksin. Halukasta seuraa on jo odottamassa useimmilla paikkakunnilla, ja vaikkei olisikaan, niin sujuvasanaiselle miehelle ei tuota vaikeuksia löytää sitä muutenkaan.

Lapsia Kailla ei ole, mutta kotona odottaa vaimo Raisa. Tai odottelisi yleensä, sillä Kain palatessa työmatkalta on talo tyhjänä, eikä mitään merkkiä siitä, minne vaimo on kadonnut. Ennen pitkää alkaa ilmestyä kirjeitä, jotka eivät kuitenkaan auta karkulaisen jäljille pääsemisessä.

Ei tätä jännityskirjaksi tai dekkariksikaan oikein voi kutsua, vaikka Raisan katoaminen tietysti muodostaakin kirjan juonen. Tarina on oikein onnistunut, ja vaikka loppuratkaisu onkin ehkä mahdollista arvata, niin en usko sen kovin aikaisessa vaiheessa onnistuvan keneltäkään. Tämä toimisi pelkän juonenkin varassa, mutta Liimatan sanankäyttö täydentää kokonaisuuden oivalliseksi yhdistelmäksi. En epäröikään todeta, että Rautanaula on kirjailijan romaaneista paras.

Toivon hartaasti, ettei Liimatta jää tämänkään jälkeen lepäilemään laakereillaan, vaan jatkaa kirjoittamista. Täältä ainakin löytyy yksi innokas lukija!