torstai 31. joulukuuta 2015

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi 2014
Sivuja: 328

Vuoden viimeinen kirjani osuu kauhun alueelle. Kirja tuli valittua sattumalta ja pitkälti kansikuvan perusteella, kun etsin kirjaston kokoelmista Kindleeni luettavaa. Hautala on minulle uusi nimi, eikä ennakko-odotuksia ollut oikeastaan ollenkaan. Sen vuoksi olikin hyvin mieluisaa huomata, että tämähän oli ihan oikeasti pelottava!

Tarinan keskiössä on vaasalainen urbaanilegenda lapsia tappavasta mummosta. Mikäli tällainen legenda on oikeasti olemassa, niin aina vain parempi. Mummo asuu meren rannalla, saaressa olevassa vanhassa huvilassa. Kaikki tietävät, että saareen ei saa mennä. Miksei, kukaan ei tiedä, mutta sinne ei vain mennä.

Hautalan kerronta toimii aivan loistavasti. Nykypäivän ja takaumien välillä vaihdellaan juuri sopivasti, ja asioita paljastuu lisää oikeaan tahtiin, jotta lukija pysyy tiukasti kiinni koukussa. Minulle tämä on ensimmäinen kirja Yksin Marsissa jälkeen, joka todella houkutteli lukemaan, ja josta odotin, milloin pääsenkään taas jatkamaan. Ilmiöhän on kaikille lukijoille tuttu, mutta minulle jäänyt turhan harvinaiseksi viime aikoina.

Kirjan pelottavuus ei liity siihen mitä siinä kerrotaan, vaan miten. En tiedä sattuuko Hautala vain osumaan johonkin sellaiseen kohtaan minussa, joka muusta syystä herättää pelottavia muistoja tai jotain, vai onko kyseessä jotain yleisempää. Päätellen siitä, että muutkin ovat maininneet tämän pelottavaksi, arvaan jälkimmäistä. Tuo seikka yksinään riittää syyksi lisätä tämä lukulistalle, sillä kauhua on kyllä hyllymetreittäin, mutta pelottavat kirjat harvassa. Mitäpä muuta tästä tarvitsisikaan enää sanoa?

maanantai 28. joulukuuta 2015

Nevil Shute: Viimeisellä rannalla

Nevil Shute: Viimeisellä rannalla
Suomennos: Eija Palsbo
Gummerus 1984, alkup. 1957
Sivuja: 303

Kolmas maailmansota on takana. Sen syttymissyy oli jotain melko pientä, mutta joku keksi käyttää ydinasetta ja onnistui siinä niin tehokkaasti, että sai toisen ydinasevaltion ylimmän johdon tapettua. Tähän toiseen valtioon jäi henkiin sotilashenkilöitä, joilla ei enää ollut esimiehiä. Sotilashenkilöt ajattelivat sotilaallisesti ja katsoivat omaavansa niin paljon munaa, että he vastaavat hyökkäykseen samalla mitalla ja antoivat siinä sivussa sille vittumaiselle naapurillekin ansionsa mukaan. Lopputuloksena pommeja räjäytettiin nelisentuhatta ja seurauksena oli radioaktiivinen laskeuma, joka tappoi koko pohjoisen pallonpuoliskon. Etelässäkään ei tarvinnut olla huolissaan, sillä olisi vain ajan kysymys, milloin hekin saisivat oman osuutensa, ja kirjan alussa sitä aikaa oli jäljellä reilut puoli vuotta.

Vaikka laajan ydinsodan syttymistapa onkin lopulta tässä kirjassa sivuseikka, on se silti kiinnostavasti esitetty. En tiedä, onko ajatus kirjailijan oma vai ei, mutta joka tapauksessa se oli hyvä kirjoittaa auki, niin uskottavalta se kuulostaa.

Jo sillä, että yksittäinen ihminen saa tietää vääjäämättömän kuolinaikansa, on kiinnostavia seurauksia. Kun sama koskeekin kerralla ihan kaikkia ja aikakin on yhteinen, ovat myös seuraukset aivan erilaisia. Esimerkiksi raha menettää merkityksensä yksittäiselle ihmiselle, jos hän ei kykene sitä käyttämään, mutta se säilyttää silti arvonsa. Silloin kun maailma loppuu kaikille samalla kertaa, menettää raha merkityksensä lisäksi myös arvonsa. Toisaalta esimerkiksi polttoaineiden arvo kohoaa tuntuvasti, sillä niitä tarvitaan loppuun asti, mutta niiden tuottamiseen ei välttämättä löydy motivaatiota.

Kirjassa monet ihmiset käyttäytyvät irrationaalisesti, esim. istuttamalla puutarhaansa hyötykasveja, joiden sato on korjattavissa aikaisintaan puoli vuotta heidän kuolemansa jälkeen tai aloittamalla monivuotisen opiskelun, joka tulee keskeytymään jo ensimmäisellä lukukaudella. Jokainen voi itse miettiä, miltä tuollainen toiminta itsestä kuulostaa. Minulle siitä tulee mieleen sisukkuus, jolla koetetaan sanoa vastoinkäymisille, että "tiedän, etten voi kohtalolle mitään, mutta en anna sen puuttua omaan elämääni hetkeäkään aiemmin kuin on pakko." Ihmiset eivät halua olla kohtalon orjia vaan nauttia vapaudestaan niin kauan kuin sitä kestää, ja sitä vapautta voi ilmentää tekemällä jotain, missä ei edes voi päästä maaliin.

Vapautua voi myös järjen kahleista. Jos tietää joka tapauksessa kuolevansa pian, voi ajatella valitsevansa itse kuolintapansa ja tehdä jotain typerän uhkarohkeaa. Tavallisesti vaikkapa 30% todennäköisyys kuolla tapaturmaisesti tehdessään jotain huimapäistä olisi aivan liikaa, mutta jos elinaikaa onkin jäljellä kaksi viikkoa, niin miksipä ei kokeilla? Ainakin olisi mahdollisuus kokea jotain ainutlaatuista, mitä kukaan ei ole tosissaan tullut edes ajatelleeksi.

Nämä olivat vain joitain esimerkkejä ajatuksista, jotka kirja sai minulle herätettyä. Oikeastaan kirja itsessään oli melko tylsä, mutta sen kuvaamaan tilanteeseen liittyy valtavasti sellaisia piirteitä, joita ei tavallisesti tule ajatelleeksikaan. Kirjailija on kuvannut niistä joitain, mutta lukija osaa takuulla keksiä niitä itse lisää vaikka kuinka paljon. Tarvitsee vain hypätä mukaan siihen ympäristöön ja antaa mielikuvituksen tehdä työtään, vaikka alitajuisesti, jos ei muuten. Siihen melko seesteinen teksti antaakin hyvin tilaisuuden.

Minun mielestäni tämä kirja toimii hyvin juuri sen varassa, mitä kirjailijan ei itse edes tarvitse sanoa. Hän vain tönäisee liikkeelle.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Elina Lappalainen: Pelien valtakunta

Elina Lappalainen: Pelien valtakunta - Miten suomalaiset peliyhtiöt valloittivat maailman
Atena 2015
Sivuja: 308

Kukaan ei ole voinut välttyä näkemästä Angry Birdsejä, niin moneen paikkaan Rovio on ehtinyt niitä levittää. Sen näkyvyyden ja Supercellin menestyksen myötä pelialasta on toivottu Suomeen uutta Nokiaa, joka nostaisi koko kansakunnan lamasta ja siivittäisi huimaan nousukauteen. Tämä kirja kertoo pelialasta Suomessa yleensäkin, sekä esittelee tärkeiden firmojen vaiheita tarkemminkin.

Siinä missä vihaisia lintuja on tuntunut tunkevan ihan joka suunnalta, on Supercellin menestys koko komeudessaan päässyt minulta livahtamaan hieman sivu suun. Toki olen siitäkin kuullut, olihan firman myynnistä taannoin iso juttu uutisissa ja se on ollut esillä muullakin tavalla, mutta sitä en ollut tiennyt, kuinka valtava tekijä rahassa mitattuna Supercell onkaan verrattuna kaikkiin muihin suomalaisiin pelitaloihin yhteensä. Kirjassa olevan jutun perusteella menestys on jopa ansaittua, sillä Supercellin pelien julkaisu vaikuttaa viimeisen päälle harkitulta ja tinkimättömän laadukkaasti tehdyltä. Kun kuvaan yhdistetään myös omistajien kantama yhteiskunnallinen vastuu - eli he eivät ole harjoittaneet minkäänlaista verosuunnittelua vaan maksaneet veronsa kiltisti kotimaahan - alkaa koko firma kuulostaa kaikin puolin aivan esimerkilliseltä. Siinä valossa ei tuntuisi yhtään pahalta, jos Supercellejä saataisiin tehtyä lisää ja kaikki muutkin haluaisivat toimia samalla tavalla.

Pelitaloja on tietysti paljon muitakin kuin edellä mainitut kaksi, ja suuri osa niistä oli minulle ennestään tuntemattomia. Tässä yhteydessä on mainittava, etten ole pelaillut paljonkaan, aivan viime aikaisia mobiilipelejä lukuun ottamatta. Esim. PC-pelit ovat kokonaan tuntematonta aluetta, ja sen myötä myös vanhimmat pelitalot ovat minulle ihan uusia nimiä.

Läpi koko kirjan minulle välittyi käsitys siitä, että kaikki suomalaiset haluavat tehdä laadukkaita pelejä. Se kuulostaa ilahduttavalta, sillä huonosti tehtyä softaa ei tarvitakaan yhtään lisää. Liittyykö tähän laatupyrkimykseen jotain tyypillisen suomalaista, jää epäselväksi, sillä kyse voi myös olla siitä, että ainoastaan ne yritykset ovat selvinneet hengissä, jotka ovat panostaneet laatuun.

Mielestäni kirja antoi hyvän kokonaiskuvan suomalaisesta peliteollisuudesta. "Mielestäni" siksi, että en tunne alaa riittävästi tietääkseni edes sitä, jos jotain tärkeää puuttuisikin. Kirjan välittämä kuva on kuitenkin eheä. Kiinnostavuudessa tämä kirja jää kauas Lappalaisen Syötäväksi kasvatettujen taakse, mutta se johtuu pelkästään aiheesta, ei siitä miten sitä on käsitelty. Kuvaus peliyhtiöistä liittyy väistämättä erinäisten yritysten historiikkeihin, ja sellainen on pidemmän päälle kiinnostavaa vain jos tuntee palavaa innostusta juuri sellaiseen tai jos yrityksiin liittyy jotain itsessään kiinnostavaa.

Jos suomalaiset peliyhtiöt ovatkin valloittaneet maailman, niin kamppailu etenkin mobiilipeleissä on armottoman kovaa. On kiinnostavaa nähdä, miten siinä pärjätään jatkossa.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Eppu Nuotio: Varjo

Eppu Nuotio: Varjo
Otava 2009
Sivuja: 240

Tämä kirja tuli lukupinooni jokin aika sitten, kun tulin poimineeksi divarin loppuunmyynnistä kaikenlaista tavallista löyhemmin perustein. Tiesin kyllä takakannen perusteella, että kyse on kirjasarjan osasta. Yleensä ei liene järkevää aloittaa lukemista sarjan keskeltä, mutta toisaalta haluan ajatella, että jollei sitä ole erikseen kielletty, niin teosten pitäisi toimia myös erillisinä.

Pääsin mielestäni ihan kohtuullisesti kärryille siitä, missä päähenkilöiden Pii Marinin ja Juha Heinon välisessä suhteessa ollaan menossa, joten siltä osin asia on kunnossa. Tietysti dekkarissa - tai trillerissä - on se oma juonikuvionsa, jota rakennellaan ja selvitellään ja joka päätyy jonkinlaiseen ratkaisuun ennen viimeistä sivua. Tässä tapauksessa kyse on morsiamesta, joka on surmattu tavalla, josta tulee väistämättä mieleen kunniamurha, jollaisena sitä tietysti selvitelläänkin.

Pii Marin on kirjasarjan päähenkilö. Tämän kirjan tapauksen selvittelyssä hän jäi mielestäni vahvasti sivuosaan, ja oikeastaan tuli mieleen, että hän on kirjassa mukana vain siksi, että tämä on kirjasarja, jossa hän nyt vain sattuu olemaan pääosassa. Hänen isäänsä liittyy aivan oma juonikuvionsa, joka luultavasti on alkanut jo aiemmissa kirjoissa ja joka myöskin näyttää jatkuvan tämän jälkeen, ja sen kohdalla jäikin tunne, että nyt tulin lukeneeksi jotain ihan vain keskeltä, ilman alkua tai loppua.

Valitettavasti joudun toteamaan, ettei myöskään kirjan pääjuoni ollut erityisen mukaansatempaava. Sen loppu varsinkin koitti kovin nopeasti, lähes töksähtäen. Kymmenen sivua ennen loppua olin jo epäuskoinen sen suhteen, ehtiikö kirjailija muka saada vielä tapauksen paketoiduksi. Kyllä hän ehti, mutta tarpeettoman lyhytsanaisesti. Rikollinen ei päässyt ääneen lainkaan - se oli koko hahmon haaskausta. Ylipäätään lopussa tapahtui paljon, mutta sivuja oli vähän. Aivan kuin kirjaa olisi kirjoitettu sivunumeroiden osoittamassa järjestyksessä ja kun oli päästy sivulle 220, niin joku olisi sanonut, että nyt on varttitunti aikaa saada tämä valmiiksi, sitten laitetaan painokoneet käyntiin, ota tai jätä. Varsinkin näin kauan julkaisun jälkeen tällainen kiireen tunne tuntuu kovin turhalta. Olisihan tässä ollut kuusi vuotta aikaa hioa ja viimeistellä loppua, ennen kuin minä ryhdyin sitä lukemaan :)

Arvelen, että sarjan aiemmat - samoin kuin myöhemmät - osat lukeneille tämä kirja toimi paljon paremmin. Ehkä otan tästä opikseni, enkä enää aloita sarjojen keskeltä, ainakaan ellei sen ole erikseen kerrottu olevan mahdollista. Nyt sitä ei kielletty, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että se olisi sallittua. Reiluuden nimissä minun täytynee lukea Nuotiolta jotain muutakin, sillä arvelen hänen olevan parempi kirjailija kuin miltä juuri tämä lukukokemus vaikutti.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weir: Yksin Marsissa
Suomennos: Kaj Lipponen
Into 2015, alkup. 2011
Sivuja: 387

Scifi on ollut melko harvinaista herkkua tässä blogissa, mutta tämänkertaisessa kirjassa oli jotain niin kiinnostavaa, etten joutunut epäröimään siitä kuultuani.

Tapahtuma-aika on aivan lähitulevaisuudessa, eikä teknologista kehitystä ole tapahtunut kuin sen verran, että ihmiskunta on saanut lähetettyä tutkimusretkikunnan Marsin kamaralle. Siellä ryhmä joutuu niin ankaran hiekkamyrskyn kouriin, että heidän on pakko keskeyttää retki ja palattava pikaisesti kiertoradalla odottavalle Hermes-alukselle. Pahaksi onneksi yksi ryhmän jäsenistä, Mark Watney, loukkaantuu ja myrsky vie hänet mennessään jonnekin, mistä ryhmä ei häntä kykene löytämään. Hänen avaruuspukunsakin on hajonnut, joten peli näyttää niin selvältä, että ryhmä joutuu jättämään hänet taakseen.

Kuten kirjan nimestäkin voi arvata, Mark selviää kuitenkin hengissä ja huomaa olevansa yksin Marsissa tutkimusasemalla, ilman mahdollisuutta kommunikoida kenellekään. Eikä kukaan sitä yrittäisikään, sillä hänen luullaan kuolleen. Mark ei kuitenkaan luovuta, vaan alkaa selvittää tilannetta ja mahdollisuuksiaan selvitä hengissä. Aluksi tilanne tietysti vaikuttaa täysin toivottomalta, mutta lannistumatta ja vähän kerrallaan hän selvittää ongelmia keksien yhä uusia keinoja päästä eteenpäin.

Mark on koulutukseltaan botanisti ja insinööri, ja molemmat osaamisalat osoittautuvat hänelle elintärkeiksi. Etenkin insinöörintaitoja tarvitaan, sillä hän joutuu keksimään, purkamaan, kokoamaan, korjaamaan, virittämään ja suunnittelemaan niin monenlaisia juttuja, että itse MacGyverkin kalpenisi, ellei sitten sattuisi toteamaan oikean ihmemiehen selviävän pelkällä linkkuveitsellä ja paperiliittimellä. Joka tapauksessa Mark osoittaa kouriintuntuvalla tavalla, että Marsiin haaksirikkoutuneen kannatti olla hereillä koulussa ihan kaikilla tunneilla, ehkä pakkoruotsia lukuun ottamatta.

Minut tämä kirja sai pidettyä tiukasti otteessaan monena iltana peräkkäin, kun oli vaikea päästä nukkumaan ennen kuin oli saanut luettua, miten Mark selviää eteen sattuneesta uudesta ongelmasta, vai selviääkö lainkaan.

Erityisen ilahduttava piirre oli se, että lähestulkoon kaikki kirjassa kerrottu vaikutti uskottavalta. Niin tiedettä kuin tekniikkaakaan ei ollut tarvinnut venyttää uusiin sfääreihin, vaan kaikki kuulosti sellaiselta, mikä voisi onnistua nytkin, jos vain halua ja erityisesti resursseja olisi käytössä. Kun sanoin 'lähestulkoon', niin alun hiekkamyrsky minua jäi mietityttämään. Marsin ilmakehä on kovin ohut, ja ilmeisesti onkin niin, ettei kuvatunlainen myrsky olisi mahdollinen, ainakaan kirjassa mainituilla tuulennopeuksilla. Tuo on kuitenkin vain pieni detalji, ja annettakoon se anteeksi. Tarinassa ei ole oleellista se, miten Mark on tilanteeseensa joutunut vaan se, miten hän pyrkii siitä selviytymään.

Allekirjoitan täysin kansikuvassa mainitun Wall Street Journalin lainauksen. Omalla sarallaan tämä on aivan huikea tarina, kaikkien haaksirikkoutumiskertomusten äiti!

perjantai 6. marraskuuta 2015

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus
Johnny Kniga 2014
Sivuja: 407

Suur-Suomi. Sellaistakin tosiaan oltiin jossain vaiheessa tekemässä, ja vielä ilmeisen kovalla innostuksella. Minulle tuo asia on historiantunneilta jäänyt melkoisen etäiseksi, ja siksi tämä kirja kuulostikin kovin kiinnostavalta. Erityisen kiinnostavaa on se, miten koko aihe on päässyt painumaan unholaan, tai ainakin muistin sivuraiteille.

Suomi lähti jatkosotaan tarmoa puhkuen. Talvisodassa menetetyt alueet saataisiin takaisin tuosta vain, ja kun kerran liikkeellä oltiin, niin saman tienhän ryssän voisi ajaa Uralin taakse, pois koko Euroopasta. Kaikesta uhmakkuudesta huolimatta oli sen verran sentään realismia mukana, ettei Suomi tuohon tavoitteeseen sentään ihan yksinään uskonut pääsevänsä, mutta upean ja mahtavan Saksan rinnalla kelpasi kyllä taistella ja heidän menestyksensä myötä porskuttaisi suomalainenkin hyökkääjä.

Tästä herääkin yksi kaikkein kiinnostavimmista kysymyksistä: mitä jos Saksa olisikin pärjännyt Neuvostoliitolle? Mihin asti Suomi olisi silloin valloitustaan jatkanut ja erityisesti: mitä Suomi olisi tehnyt valloittamalleen alueelle ja sen väestölle? Saksan antama esimerkki olisi silloin ollutkin voittajan malli, jonka seuraaminen olisi saattanut olla luontevaa. Keskitysleirejähän Suomella jo oli, ja Saksa olisi varmaankin toimittanut tarvittavan määrän Zyklon B:tä asevelihintaan. Tämä ajatus kuulostaa hurjalta, mutta samalla kertaa niin luontevalta, että aktiivinen kollektiivinen unohtaminen on ihan varteenotettava vaihtoehto.

Kirjan kuudessa artikkelissa käsitellään Suur-Suomea mukavan erilaisista lähtökohdista. Oula Silvennoinen on kirjoittanut historiallisen muistin vääristymisestä, Tuomas Tepora valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriasta ennen toista maailmansotaa, Jenni kirves naisista suurta Suomea synnyttämässä sekä Suur-Suomi-aatteen uhosta ja tuhosta aikalaisten kokemana, Sari Näre Suur-Suomi-hengen nostatuksesta, hengellä pelaamisesta ja vastarinnasta ja Ville Kivimäki rintamamiesten kokemasta Suur-Suomesta. Itse pidin kiinnostavimpina Silvennoisen, Kivimäen ja Kirveen jälkimmäistä artikkelia.

Kirveen artikkelin pari viimeistä sivua ovat erityisen sopiva lopetus koko kirjalle. Siinä hän kertoo, miten entiset Suur-Suomi-kiihkoilijat saivat sodan jälkeenkin jatkaa entisissä toimissaan. Monille jaettiin korkeimpia arvonimiä ja he saivat erilaisia luottamustehtäviä siten, että toiminta sodassa näyttää olleen ennemminkin meriitti kuin taakka.

"Mutta Suomen kansa tahtoi sodan jälkeen kollektiivisesti unohtaa 'pyhän ristiretkensä luvattuun maahan', joitakin kommunisteiksi katsottuja ilmiantajia lukuun ottamatta. Kansa ymmärsi aatteen levinneen sodan aikana niin laajalle, että jos kaikki siihen uskoneet olisi pantu tilille, olisi silloin menetetty aivan liian monta vilpittömän uskon vallassa toiminutta nuorta miestä ja naista, eikä kansakunnan kestokyky olisi sitä iskua kestänyt. Siitä mistä ei voitu puhua, oli parempi vaieta."

Vilkaise myös Savannilla-blogin näkemys kirjasta!

lauantai 31. lokakuuta 2015

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras: Stockmann Yard - Mymäläetsivän muistelmat
Like 2015
Sivuja: 285

Myymäläetsivän työ ei sinänsä kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta jos etsivä työskentelee Stockmannin omassa myymäläetsivätoiminnossa ja lähtee liikkeelle tarkoituksenaan nimenomaan kertoa työssään kohtaamistaan sattumuksista, muuttuu tilanne kokonaan toiseksi. Myymäläetsivyyden lisäksi Terras on kirjailija ja koomikko, mikä onkin jo hyvä lähtökohta.

En ryhdy kertomaan esimerkkejä kaikesta siitä mitä kirjassa esiin tulee, sillä sehän on juuri kirjan itsensä tehtävä. Sen sijaan voin sanoa, että tapauksissa ei ole säästelty, eli lukija kyllä saa odotuksilleen vastinetta. On isoja ja pieniä juttuja, on viety tarpeeseen ja turhan takia, on amatööriä ja ammattilaista.

Pelkkien tapausten ja sattumusten lisäksi Terras käy läpi sitäkin, miten myymälästä pitäisi varastaa, jos sellaiseen valintaan on jostain syystä pakko ryhtyä. En voi kieltää sitä, etteikö asia olisi minuakin alkanut kiinnostaa, mutta toisaalta yksi tärkeistä opinkappaleista on se, että varastaa pitäisi yrittää ainoastaan sellaista, mitä todella tarvitsee. Jos turhaan kokeilee ja jääkin kiinni, niin seuraukset voivat olla harmillisen vakavia. Vasta sitten kun ei ole mitään hävittävää, voi yrittää ihan kunnolla, mutta se onkin aivan eri tilanne.

Ottaen huomioon, että Terras ilmeisesti työskentelee myymäläetsivänä edelleen, ei hän pahemmin työnantajaansa kumarra tai asioita kaunistele. Tyyli on ironinen, ja välillä on suorastaan vaikeuksia erottaa, tarkoittaako hän sanomaansa todella vai onko kyse vain tyyliseikasta.

Tälle kirjalle on ilman muuta paikkansa. Myymäläetsivän arjesta se ei juuri kerro, mutta syynä lieneekin se, että se vain olisi yksinkertaisesti niin tylsää luettavaa. Tässä jos missä on aihe, jossa kannattaa suosiolla tyytyä poimimaan rusinat pullasta, ja sen tehtävän Terras hoitaa oivallisesti.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Petri Blomqvist: ITE

Petri Blomqvist: ITE
BoD 2015
Sivuja: 176

Olen blogini aikana lukenut omakustanteita vain pari yksittäistä kertaa. Ensimmäinen niistä oli niin kummallinen viritys, että se sai kertaheitolla nostettua riman melkoisen korkeaksi kaikilta tulevilta yrittäjiltä. Myönnän, että olin ennakkoluuloinen tätäkin kirjaa kohtaan, mutta onneksi turhaan.

Kirja alkaa Kalliosta joskus 1990-luvun alun tietämissä. Eletään vappuaattoa, ja nelikymppinen divarinpitäjä kohtaa viehättävän teekkaritytön, joka sattuu tykkäämään itseään iäkkäämmistä miehistä. Toinen parivaljakko tekee asuntomurron ja kolmannen tahon softafirma on vaikeuksissa.

Juuri kun henkilöt on juuri ja juuri saatu esiteltyä, hypätäänkin jo monta vuotta eteenpäin. Henkilöt ja tapahtumapaikka pysyvät samoina. Ajan myötä ehtii tapahtua asioita ja henkilöiden tarinat solmiutuvat toisiinsa yhä enemmän, kunnes hypätäänkin jälleen muutama vuosi eteenpäin.

Vimeisin "päivitys" tapahtuu jo muutaman vuoden tulevaisuudessa, mikä on oikein pirteä juttu. Yllättävän harvoin kirjailijat uskaltautuvat maalailemaan ihan oikeita tulevaisuudennäkymiä, edes karkeallakaan siveltimellä. Ihmisten aikanaan tekemät valinnat vaikuttavat heidän tulevaisuuteensa. Blomqvistia voi syystäkin pitää optimistina, sillä hyvät valinnat tuntuvat saavan palkintonsa.

Tarina etenee melkoisen nopeasti, sillä sivumäärä ei ole kovin suuri, mutta kuljetettavia ihmiskohtaloita on monta, joten kuvailu jää suhteellisen suurpiirteiseksi. Toisaalta kuvattu ympäristö on enemmän sieltä elämän karhealta puolelta, mikä tuntuu sopivan melkoisen hyvin tähän ripeään etenemistahtiin.

Kyllähän tämä omakustanne on, ja olisi arvatenkin hyötynyt kustannustoimituksesta. Siitä huolimatta lukukokemus oli yksinomaan positiivinen, ja ihan hyvin tämän olisi joku kustantajakin voinut poimia listalleen. Minun kohdallani tämä ainakin sai pikkuisen laskettua sitä alussa mainitsemaani omakustanteisiin tarttumisen rimaa.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala 2015
Sivuja: 200

Kari Hotakainen ei esittelyjä kaipaa. Minulle hän on kirjailija, joka ei halua kirjoittaa samaa kirjaa montaa kertaa. Jos yhtä kirjaa pitää onnistuneena, niin on turha odottaa, että seuraava seuraisi samaa kaavaa ja olisi samanlainen muussa kuin siinä mielessä, että sekin on hyvä.

Nyt Hotakainen on kirjoittanut rikosromaanin. Jos hän ei halua toistaa itseään, niin ei myöskään yhtä uutta salapoliisitarinaa, joka on jo tehty ties kuinka monta kertaa. Onko mahdollista keksiä noin kuluneeseen lajiin jotain uutta? Kyllä on, ja Hotakainen tekee sen juuri omalla tyylillään.

Rikoskirjallisuus nojaa yleensä niin paljon juonensa varaan, ettei siitä voi kertoa juuri mitään pilaamatta samalla lukunautintoa. Henkireikä eroaa massasta tässäkin, sillä voisi melkeinpä sanoa, että tässä juoni on sivuseikka ja tärkeintä on se, miten se on kirjoitettu. En tarjoa näytteeksi lainausta, sillä tämä kuuluu lukea kokonaan.

Olen kuullut maininnan, että joku kriitikko olisi arvellut Henkireikää välityöksi. Ei tämä kyllä kirjailijan pääteos ole, mutta välityö kuulostaa tarpeettoman vähättelevältä. Juoni on melko vaatimaton, mutta täytyy tosiaan pitää mielessä, että tämän kohdalla se ei olekaan pääasia. Myöskään rikoksen ratkaiseminen ei ole, vaikka lukija jännittääkin loppuun asti sitä, millaisen tien tekijät tulevat lopulta valitsemaan. Samalla kukin voi itse pohtia omia valintojaan: mitä lukija odottaa tapahtuvan ja heijastaako se sitä, mitä hän itse olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Saako rikollinen osaksi ymmärtämystä? Vaikuttaako se valintojen tuomittavuuteen?

Yllä olevien kysymysten herääminen on aina merkki hyvästä kirjasta. Välityö tai ei, sillä niin väliä. Vaikka kirjoittaja onkin Hotakainen ja toive siksi melkoisen turha, en malta olla sanomatta: "lisää tätä!"

torstai 17. syyskuuta 2015

Petri Karra: Kotiinpaluu

Petri Karra: Kotiinpaluu
Gummerus 2015
Sivuja: 327

Olen aiemmin lukenut Karran kirjan Pakenevat unet, josta jäi päällimmäisenä mieleen tunne siitä, että kirjoittaja toivoisi jonkun tekevän kirjastaan elokuvan. Kotiinpaluun kohdalla toive on toteutunut, sillä samoihin aikoihin kirjan julkaisemisen kanssa tuli myös samaan tarinaan perustuva elokuva Elämältä kaiken sain. En ole sitä nähnyt, eikä lukeminenkaan siihen tarvetta herättänyt.

Eevert Ylitalo on nelikymppinen pankinjohtaja, joka on asunut aikuisikänsä Helsingissä railakasta poikamieselämää viettäen, mutta yrittää nyt vakiintua viettämään rauhallisempaa perhe-elämää tuoreen avopuolisonsa ja tämän 17-vuotiaan tyttären kanssa. Koko kööri muuttaa Eevertin kuolemansairaan isän Ylermin luokse Vaasaan.

Kaikki tapahtumat ajoittuvat parin päivän ajalle. Henkilögalleriaan lisätään vielä kaksi remonttimiehinä esiintyvää varasta, jotka ovat kuulleet, että Ylermillä olisi talossaan kätkettynä valtaisa kulta-aarre, jota tietysti pitäisi päästä rokottamaan.

Tarina on kovin yksinkertainen, ja lukemani perusteella olettaisin, että elokuvan viehätys rakentuu vahvasti Ylermin hahmon varaan, jota esittää itseoikeutetusti Vesa-Matti Loiri. Hän on vanha rietas ukko, joka haluaa tarkoituksella käyttäytyä epäsovinnaisesti ja ottaa elämästä ilon irti niin kauan kuin sitä hänelle suodaan. Eevert on hahmona niin yksioikoinen, etten yhtään ihmettele, että hänet on elokuvassa korvattu kokonaan.

Kokonaisuutena minulle tuli kirjasta mieleen kesäteatteri ennemmin kuin elokuva tai romaani. Ihmiset eivät osaa puhua toisilleen, vaan tekevät omia virhepäätelmiään ja vievät asioitaan väkisin eteenpäin niihin nojaten, kunnes päästään suureen loppukohtaukseen, jonka tapahtumat lukija onkin ehtinyt arvata jo sata sivua aiemmin. Ja kun näytös on loppu, niin ainoa mieleen jäänyt ajatus on, että minnekäs mentäisiin syömään.

maanantai 31. elokuuta 2015

Hannu Luntiala: In memoriam

Hannu Luntiala: In memoriam
Tammi 2008
Sivuja: 350

Luntialan esikoisromaani Viimeiset viestit rakentui tietojeni mukaan kuvitteellisten tekstiviestikeskustelujen ympärille. Toisessa romaanissaan hän jatkaa samaa kokeilevaa linjaa: nyt keskiössä ovat muistokirjoitukset.

Kirjan päähenkilö on saanut tädiltään perinnöksi valtavan määrän tämän keräämiä muistokirjoituksia. Niistä täti on poiminut 60 erilleen omaan kansioonsa, ja toivoo veljenpoikansa lukevan ne ja kiikuttavan sitten kustantajalle, jonka toivoo julkaisevan ne itsenäisen teoksena. Kaikki 60 muistokirjoitusta on kirjassa mukana, ja ne muodostavatkin tekstistä pääosan.

On syytä olettaa, että kirjailijan alkuperäinen ajatus on ollut, että muistokirjoitukset toimisivat sellaisinaan. Onneksi hän kuitenkin on tullut toisiin ajatuksiin, ja niinpä aina muutaman nekrologin välein onkin kappale päähenkilön kertomaa tekstiä, jossa hän analysoi lukemaansa.

Aluksi muistokirjoitukset vaikuttavat täysin irrallisilta, mutta vähitellen sekä lukija että kertojakin alkaa huomata, että samat nimet putkathavat esiin yhä uudestaan, joko vainajina, näiden lähipiiriin mainittuina tai nekrologien kirjoittajina. Lopulta kirjoituksista - tai kertojan kertomuksesta, miten vain - muodostuu jonkinlainen salapoliisitarina. Käytän sanaa "jonkinlainen", koska lukijalle on ylitsepääsemätön haaste pysytellä kärryillä henkilöiden välisistä suhteista ja siitä, millä perusteilla kertoja niistä päätelmiään tekeekään. Luultavasti viisainta olisi seurata kertojan esimerkkiä ja tehdä systemaattisia muistiinpanoja, mutta minun mielestäni sellainen ei kuulu romaanin lukemiseen.

Luntialan yritys on ollut kunnianhimoinen. Se seikka, etten ollut edes kuullut tästä kirjasta ennen kuin se tuli vastaani kirjaston poistohyllyssä, kertoo karua kieltään yrityksen onnistumisesta. Valitettavasti joudun itsekin yhtymään samaan arvioon: tämä on liian työlästä seurattavaa. Pisteet silti hyvästä ideasta.

tiistai 25. elokuuta 2015

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta
Into 2015, alkup. WSOY 1971
Sivuja: 210

Ensimmäinen muistamani kosketus Linkolan kirjoituksiin oli lukiossa, jolloin kirjoitin aineen yhden sellaisen pohjalta. Tekstin aiheena oli energiansäästö, ja minä päätin panna Linkolaa paremmaksi: ehdotin aineessani toimenpiteitä, jotka saivat Linkolan näyttämään nössöltä. Opettajan mielestä aineeni olikin pakina, ja sain siitä hyvän arvosanankin, vaikken sellaista tyylilajia ollut edes tavoitellut.

En enää muista, mitä Linkola oli tarkalleen ehdottanut, mutta radikaalia se joka tapauksessa oli. Myöhemmin on tietooni tullut, että Linkola on ehtinyt tehdä tukun muitakin ehdotuksia, ja niiden valossa silloinen kirjoitus oli järkevämmästä päästä.

Unelmat paremmasta maailmasta on kokoelma melko varhaisia esseitä, kaikki on kirjoitettu vuosina 1960-1969. Ne myös osuvat hyvin kirjan otsikon alle, sillä joka ikisessä tekstissä  hän tuo esiin romantisoimaansa kuvaa siitä, miltä Suomen pitäisi näyttää. Kuva ei muutu vuosien kuluessa miksikään, ja näin jälkeenpäin minun on vaikea erottaa kirjoituksia toisistaan. Linkola ei näytä väsyvän toistamaan itseään, vaan maalailee samanlaista kuvaa yhä uudestaan ja uudestaan.

Aluksi minulla oli pieniä vaikeuksia ymmärtää, mistä mies oikein valittaa. En ymmärtänyt, miksi kohtalaisen lähelle järvenrantaa rakennettu kesämökki on hänestä niin suuri kauhistus, mitä niin suurta pahaa tai tuhoa siihen liittyy? Sitten kävi ilmi, ettei siihen mitään erityistä liitykään: riittää, että mökki on siinä. Pelkkä rakennuksen olemassaolo riittää Linkolalle tuhoamaan koko kyseisen järven ympäristöineen. Ensin kaikki on täydellistä. Sitten rannan tuntumaan ilmestyy mökki, eikä edes ole väliä miten vaatimaton se on, mutta sen jälkeen ihan kaikki on kokonaan pilalla. Se yksi yksittäinen mökki ei ehkä Linkolan herkkää esteettistä silmää vielä saisi tolaltaan, mutta kaltevan pinnan ajattelutapa in iskostunut niin syvään, että ei kulu kuin pieni hetki mökin ilmestymisestä, kun järven kaikki rannat ovat kokonaan läpitunkemattoman täynnä vieriviereen rakennettuja mökkejä. Niiden välistä ei edes mahdu luikahtamaan, niin tiheään on mökkejä rakennettu. Ja vesi on niin täynnä mekastavia lapsia, että jos he nousisivat vedestä yhtä aikaa pois (mitä he eivät tietenkään tee, eivät edes öisin tai talvellakaan), ettei heidän väliinsä taida vettä edes mahtua. Ja se vesi, jota ei oikeastaan edes ole, on niin myrkylliseksi saastunutta, ettei kerrassaan mikään elävä siinä edes voisi olla. Ja siinä myrkkyliemessä, jossa ne lapset uivat 24/7, kulkee niin paljon pikaveneitä ja meluisia perämoottoreita, että koko maailman öljyvarat on käytetty sekunnissa loppuun asti.

Hups, taisinpa ajautua takaisin siihen aineenkirjoitusmoodiin, mutta ehkä tuo avaa hieman Linkolan ajattelutapaa, hänen kaltevan pinnan argumentointiaan ja kärjistyksiään. Minä en pidä tuollaisesta maailmankuvasta, missä kaikki on mustavalkoista, on olemassa ainoastaan ääripäitä eikä mitään siltä väliltä.

Rehellisyyden nimissä on annettava tunnustusta Linkolan johdonmukaisuudelle oman elämäntapansa suhteen, eli käsittääkseni hän elää kuten opettaakin, energiaa ja luontoa säästäen. Mutta eipä erokoituminenkaan kaikille olisi mahdollista, sillä jos erakoita on liian tiheässä, he lakkaavat olemasta erakoita.

Kuten edeltä voi huomata, herättää tämä kirja ja etenkin kirjoittaja vahvasti ajatuksia ja mielipiteitä. Se on yleensä hyvä asia, mutta Linkolan kohdalla taitaa kyse lopulta olla pikemminkin provosoinnista. Tämän kirjan jälkeen hän on ryhtynyt voimakkaasti kannattamaan väestönkasvun rajoittamista ja sen kääntämisestä laskuun, sillä ajatuksella että maapallon ainoa toivo olisi siinä, että ihmisiä olisi merkittävästi nykyistä vähemmän. Jos ei uskota tieteen ja teknologian ratkaisevan tulevia haasteita, niin eipä tuo ajatus kovin epärealistinen taida ollakaan. Haihattelua olisi oletus siitä, että ihmiset olisivat valmiita tinkimään saavuttamastaan elintasosta tulevien sukupolvien, eli toisten takia. Siihen ihminen on yksinkertaisesti aivan liian itsekäs.



torstai 20. elokuuta 2015

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä
Suomennos: Elina Koskelin
Like 2015
Sivuja: 445

Rikoskirjallisuutta julkaistaan niin paljon, että uusien kirjojen kohdalla on vaikeaa keksiä sanottavaa, jos ei teoksella ole jotain erityispiirrettä tai sitä voi verrata kirjailijan aiempiin kirjoihin. Yleensä ne myös ovat niin paljon juonensa varassa, ettei siitäkään ole mielekästä kertoa liikoja, sillä spoilaus olisi kutakuinkin pahin karhunpalvelus, jonka lukijalle voisi tehdä.

Minusta sarjamurhat ovat lähtökohtaisesti yksittäistapauksia kiinnostavampia, ja jotain kummallisen kiinnostavaa on siinä, jos uhrit ovat melkeinpä sattumanvaraisesti valikoituja. Nämä molemmat piirteet kuuluvat Tappamisen pitkään oppimäärään.

Rikosta selvittävän henkilön olisi hyvä olla kiinnostava persoona. Usein hänellä on vaikeuksia yksityiselämässään. Turhankin usein, sillä alkoholiongelmainen rikosetsivä, joka ei tule toimeen esimiehensä tai jonkun muun työtoverin kanssa, on kovin tylsä asetelma kaikessa kliseisyydessään. Tämäkin piirre kuuluu Tappamisen pitkään oppimäärään, valitettavasti.

Pahiksen, eli tässä tapauksessa murhaajan, olisi myös hyvä olla kiinnostava. Lähtökohtaisesti näin onkin, sillä tylsät ihmiset eivät tyypillisesti päädy murhaajiksi. Sarjamurhaaminen eritoten on (onneksi) niin harvinaista, että kyseessä ovat aina poikkeysyksilöt, mikö tietysti lisää heidän mielenkiintoaan. Tappamisen pitkän oppimäärän pahis on ihan kiinnostava. Ei sellainen superpahis, joka ryöstäisi muilta kaiken huomion, vaan ennemminkin vain "keskimääräisen" kiinnostava, mikä sarjamurhaajien kohdalla on jo aika paljon. Minun mielestäni se on niin paljon, että kirjailija olisi hyvin voinut käsitellä häntä enemmänkin, eritoten tekojen motiivin osalta.

Kaikenkaikkiaan kirja on onnistunut. Murhaajakaksikon heti kirjan alussa tekemä laiminlyönti tarjoaa hyvän sivujuonikuvion, joka kestää aina loppuun asti ja jaksaa ylläpitää myös jännitystä.

Tämäkin kirja on jaettu muutaman sivun mittaisiin pätkiin, mikä sopii minulle oikein hyvin. Joissain tapauksissa jako kylläkin tuntuu keinotekoiselta, sillä seuraava kappale saattaa jatkaa täsmälleen siitä mihin edellinen jäi, siis samasta juonilinjasta, henkilöistä ja tapahtumista, eikä edes ajassa ole muuttunut mikään. Luontevampi tapa olisi vain liittää kappaleet yhteen, mutta meneehän se näinkin.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa


Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa
Into 2015
Sivuja: 315

Eläimet yhteiskunnassa on kokoelma eri kirjoittajien esseitä. Eläinten asemaa tarkastellaan varsin monelta kantilta. Itsestäänselvyyksiä ovat esim. eläinten hyvinvointi tehotuotannossa ja eläinten kasvatus ylipäätään syötäviksi - vaikkei juuri siinä kysymyksessä moraaliselta kantilta mitään epäselvää olekaan.

Heti ensimmäisen esseen kirjoittajana on Antti Nylén, joka ruotii suomalaista eläinoikeuskeskustelua. Hänen tekstinsä on juuri niin hyvä kuin odottaa saattaa. Nylén osaa hienosti lytätä väärässä olevia ihmisiä, ja tässä on aihe, josta hänellä on sanottavaa. Minun mielestäni paras pala tarjoillaankin heti ensimmäisenä.

Muut esseet ovat vaihtelevia. Joukossa on oikein kiinnostavia kirjoituksia, mm. Särkänniemen delfinaariosta ja Kristo Muurimaan puheenvuoro aktivistin näkökulmasta. Sen sijaan essee nimeltä Picoides tridactys - lajin poeettinen kuvaus olisi minun puolestani jäädä pois, se ei oikein edes istu muiden joukkoon.

Tällainen kirja on omiaan nostattamaan tunteita käsiteltävää aihetta kohtaan, joko puolesta tai vastaan. Sen vuoksi jotkin tekstit väistämättä osuvat lukijan hermoon toisia paremmin, ja siten juuri niiden kaipaisi saavan enemmän huomiota toisten kustannuksella. Tämän johdosta kirja ei millään voi kokonaisuutena olla pelkästään miellyttävä, eikä niin käynyt minunkaan kohdallani. Oikeastaan tällainen kirja voisi toimia netissä paremmin kuin painettuna, sillä silloin lukija voisi näppärästi navigoida eteenpäin juuri siihen suuntaan, joka häntä itseään kiinnostaa, eikä tarvitsisi turhaan kahlata muita aiheita vain siksi, että ne sattuvat olemaan luettavana olevassa kirjassa.

Plussan puolelle tämä kirja joka tapauksessa menee kokonaiskokemuksena, sen verran väkeviä tekstejä on mukana. En pahastuisi yhtään, jos ihmiset laajemminkin tutustuisivat tähän kirjaan, edes niiltä osin mihin kunkin kiinnostus kohdistuu.

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö
Like 2014
Sivuja: 280

Mällisen Kieroonkasvukertomus oli sen verran miellyttävä tuttavuus, että tulin lainanneeksi kirjailijan toisenkin kirjan.

Hiekkaan piirretty hirviö sijoittuu mediamaailmaan, tarkemmin sanottuna lehtitaloon. Päähenkilö Herkko on vanhan päätoimittajan aikana tottunut lusmuilemaan ja toimittelemaan laiskasti mielipidesivua, mutta uuden päätoimittajan saapuessa tilanne muuttuu. Yllättäen Herkosta tuleekin uutistoimittaja, ja vieläpä päätoimittajan suosikki. Lukijalle tämä suosituimmuusasema ei oikein aukea, siksi kummallisilta hänen juttunsa näyttävät kaikkine kaksimielisyyksineen.

Aluksi kirja vaikuttaa tölväisyltä lukijoita kosiskelevalle journalismille, mutta pian käy ilmi, ettei siitä olekaan kysymys. Päätoimittaja on hahmona lähinnä absurdi, ja hänen tuuliviirimäiset suunnanmuutoksensa vaikuttavat pelkältä kaaokselta. Jonkinlaiseen kunnallisen veljeskunnan sisäpiiriin hän on pyrkimässä ja kosiskelee lehdessään ketä tahansa sinne päästäkseen.

Herkon pyrkimykset sen sijaan ovat selviä ainoastaan siltä osin, että hän haluaisi kollegansa Untuvan pöksyihin. Siinä sivussa hänellä on jutuillaan jonkinlainen agenda, mutta minulle se ei missään vaiheessa aukea.

Ylipäätään kirja jätti melko sekavan jälkimaun. Like mainitsee sivuillaan kirjan olevan "Absurdi tarina nykypäivän mediatalomeiningistä." Kuvaus osunee oikeaan, mutta mitä tällaisella tarinalla ajetaan takaa? Väkisinkin tulee mieleen, että jokin kirjailijan ajatus minulta pääsi livahtamaan ohi.

tiistai 11. elokuuta 2015

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Roope Lipasti: Linnan juhlat
Atena 2015

Olen aiemmin lukenut lipastin mainion Rajanaapurin, joka tietysti muodostuu vertailukohdaksi, halusin sitä tai en. Aina ei ole reilua vertailla kirjoja tekijän parhaaseen teokseen, mutta niitähän lukijat toisaalta juuri haluavat.

Kirjan asetelma on sellainen, että ensin vaimo jättää päähenkilö Hannun ja sitten hän saa vielä potkut töistäänkin. Miehen elämään ei mahdu muuta sisältöä kuin vaimon saaminen takaisin, ja hän saa jostain päähänsä, että pääsemällä presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle myös vaimo tulisi takaisin, joten linnaan on päästävä, keinolla tai toisella. Siinä häntä auttaa personal traineriksi itseään kutsuva Mikko, joka ei ole PT sanan perinteisessä merkityksessä vaan siinä, että hän auttaa valmentaa ihmisiä pääsemään tavoitteisiinsa, mitä ne sitten ovatkaan.

Lähtökohta on sen verran älyvapaa, ettei kirjaan voi suhtautua liian tosissaan. Rajanaapurissa naapurin tavoitteet tuntuivat paikoitellen yhtä mahdottomilta kuin tässäkin, mutta kaikessa konkreettisuudessaan ne olivat silti halpommin toteutettavissa. Naapurin yritykset olivat vaikeita tai mahdottomia yksin tehtäviksi, Hannun yritys taas kohdistuu toisten ihmisten valintoihin ja haluihin, eli asioihin, jotka eivät viime kädessä ole toisten vaikutusvallassa.

Ollakseen kirjan päähenkilö jää Hannu kovin etäiseksi. Hänen elämänsä suistuu raiteiltaan ja hänellä on pakkomielle saada se edes yhdeltä osalta takaisin. Häntä kiinnostavat Suomen presidentit. Paljon muuta hänestä itsestään ei saadakaan tietää.

Rajanaapurin tasolle tämä ei minun silmissäni yllä. Kyllähän kirjan lukee mieleellään loppuun asti, pitkälti nähdäkseen mitä lopulta tapahtuu. Sen kummempia ajatuksia ei sitten herännytkään, eli kun kirja on loppu, se tosiaan on loppu.



torstai 6. elokuuta 2015

Veikko Huovinen: Rasvamaksa


Veikko Huovinen: Rasvamaksa
WSOY 1973
Sivuja: 141

En ollut aiemmin tutustunut Huovisen novelleihin, ainoastaan Havukka-ahon ajattelijan olen lukenut. Rasvamaksassa on 19 lyhyttä tarinaa, ja oli ilo huomata, miten leppoisan helppoa luettavaa ne ovat. Jokaisessa on selvä suoraviivainen idea, eikä juuri lisäkikkailuja. Joidenkin kertomusten kohdalla huomasin odottavani lisämausteita, mutta ne olisivat vain harhauttaneet pois varsinaisesta fokuksesta.

Yhdistävänä tekijänä valtaosassa on se, että niissä on jokin yksittäinen asia vinksallaan. Yleensä joku tekee jotain odottamatonta, kuten syö tyttöystävänsä tai huutelee sängyn alta rivoja sanoja, mutta kyse voi olla pelkästä näkökulmastakin, kuten siitä, miten vallasta syösty monarkki elelee arkeaan.

Käsitykseni mukaan tarinoihin liittyy myös toinen ulottuvuus, eli hän piikittelee aikansa ilmiöitä. Minä olen syntynyt auttamattoman myöhään tunnistaakseni kohteista enempää kuin pienen osan, joten selvästikin kirja on ehtinyt menettää osan alkuperäisestä viehätyksestään.

Toisaalta aika on tuonut mukaan toisen: nykypäivänä juuri tätä kokoelmaa ei julkaistaisi sellaisenaan, ja moni tarina olisi vähintäänkin ajantasaistettu, ellei kokonaan jätetty väliin. Vilkaiskaapa vain tuota kansikuvaakin: jos lakupötkössä ollut tyylitelty tummaihoisen pojan naama piti poistaa, niin tuskin tämän kohtalo on ainakaan yhtään sen parempi, etenkään kun on syytä olettaa lautasella olevan ihmisen lihaa tai maksaa. Minun lukemani kirja on peräisin kirjastosta, eikä siinä ole kansipapereita mukana. En yllättyisi, jos niiden puuttumisen syy olisi tuo edellä mainittu.

Ihan ok tämä kirja oli, mutta ei se minusta huovisfania saanut tehtyä. Pidän kyllä hyvistä ideoista, joita tässä oli kosolti, mutta silti kokonaisuus jäi vähän laimeaksi. Saatan kyllä antaa Huoviselle vielä tilaisuuden, mutta valmiiksi ei ole kirjaa vielä katsottuna.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Jari Järvelä: Château Inkeroinen

Jari Järvelä: Château Inkeroinen
Tammi 2012

Järvelä oli minulle entuudestaan tuttu Parempi maailma -romaanistaan. Tämän kirjan nimi puolestaan on sattunut silmiini useaan otteeseen, mutta en ole pitänyt sitä kovin puoleensavetävänä, arvatenkin sen vuoksi, etten ole viinien ystävä, mutta osasin kuitenkin yhdistää nimen niihin.

Loppujen lopuksi kirjan karttaminen nimen vuoksi oli tälläkin kertaa turhaa. Kirja on lainannut nimensä ensimmäiseltä novelliltaan, jossa mieskaksikko ryhtyy luomaan maailman parasta viiniä herukoista Inkeroisessa. Kertomus kerrotaan kansainvälisestä hiivakonferenssista käsin, jonne toinen miehistä osallistuu työkkärin tukemana. Lähtökohdat laatuviinille ovat siis kunnossa, miten mikään voisi enää mennä vikaan?

Kaikkiaan kertomuksia on yhdeksän, enkä löytänyt niistä mitään yhdistävää teemaa. Eipä sellaista jää kaipaamaankaan. Näistä novelleista jokainen ansaitsi tulla julkaistuksi, ja ne ovat myös keskenään sopivan erilaisia. Minua ilahdutti se, ettei yhdestäkään tarvinnut ryhtyä etsimään piilomerkityksiä tai tekemään tulkintoja, jotta tarina aukeaisi tai siitä voisi nauttia. Tällaisista novelleista minä pidän!

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Tuomas Vimma: Firman mies

Tuomas Vimma: Firman mies
Gummerus 2014
Sivuja: 244

Odotin tätä kirjaa hartaasti, ja erityisesti pitkään. Olin hyvissä ajoin liikkeellä kirjastovaraukseni kanssa, mutta sain sählättyä varaukseni lukkoon ja jouduin ihmettelemään kuukausitolkulla, miksi olen aina vain ensimmäisellä sijalla jonossa, mutta ikinä kirja ei tule minulle saakka. No, kyllähän tätä kannatti odotellakin.

Firman mies on Raksa-trilogian viimeinen osa, jossa ei varsinaisesti enää olla tekemisissä rakentamisen kanssa, vaan keskiössä on pikemminkin ahneustalous. Tärkeimmät henkilöt ovat tallella kuten odottaa saattaakin, ja mikä tärkeintä, myös Vimman kirjoitustyyli on pysynyt ennallaan. Danikasta on tullut jo lähes karikatyyri, mutta valitettavasti hän on silti hahmona uskottava kaikessa häikäilemättömyydessään. Samin tehtävänä on toimia lähinnä moraalisen puntarin äänenä, joskin puntarointi sinänsä jää väliin ja lukijalle tarjoillaan pelkkä lopputulos vailla perusteluita.

Kirjan juonen muodostava kuvio on minusta suorastaan kuvottava kaikessa itsekkyydessään, mutta kirja itsessään on hyvin puoleensavetävä. Minulle on tullut jo tavaksi mainita Vimman kirjojen yhteydessä, että niitä tekisi mieli inhota, muttei voi mitään, kun niitä vain on niin kiva lukea. Oma lukutahtini on viime aikoina ollut hitaanpuoleinen, mutta tämä oli pakko hotkia nopeaan tahtiin. Siinä olisi jo suositusta kerrakseen, mutta lisäksi tämä tarjoaa myös pikkuisen pohdittavaa ahneustalouden ja moraalin saralta. Esitetty toiminta on helppo tuomita, mutta kunkin kannattaisi miettiä, millaisiin valintoihin mahtaisi itse päätyä vastaavassa tilanteessa.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Anna Perho: Pientä säätöä

Anna Perho: Pientä säätöä
Otava 2015
Sivuja: 159

Anna Perho on minulle entuudestaan tuttu ainoastaan radiosta. Tiedän hänen kirjoittelevan kolumneja ja olleen telkkarissakin, mutta en ole nähnyt. Mainittakoon myös heti aluksi, etten erityisesti pidä hänestä radiossakaan. Tällaisesta lähtökohdasta on turha odottaa objektiivista kirja-arviota, mutta en toisaalta ole niihin pyrkinytkään, vaan koko bloggaamisen idea on juuri subjektiivisuudessa.

En tietenkään hankkinut kirjaa itse, vaan se oli ilmestynyt omia aikojaan postilaatikkoon. Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko postilaatikko jäänyt kumisemaan tyhjyyttään tai tilalle tullut jokin muu teos, jos kustantajan edustaja olisi tiennyt ennakkoasenteestani. Joka tapauksessa päätin antaa Perholle mahdollisuuden, kenties pitäisin hänestä kirjallisena enemmän, ainakin sanomisten voi odottaa olevan harkitumpia ja hiotumpia.

Pientä säätöä keskittyy kertomaan erilaisista virheistä ja epäonnistumisista sillä taka-ajatuksella, että samalla opetettaisiin olemaan välittämästä niistä liikaa. Virheitä on kyllä mahdollista välttää jättämällä kaiken tekemättä ja kokematta, mutta mitäs järkeä sellaisessa olisi? (Joidenkin uskovaisten mielestä ehkä paljonkin, mutta minun mielestäni 'järki' ja 'usko' sulkevat toisensa pois, sillä uskoahan tarvitaan vasta siellä, minne järki ei kanna.)

Kirjassa on siis tukku erilaisia tapahtumia eri elämänvaiheista, ja pääasiassa niiden on tarkoitus olla hauskoja tai ainakin viihdyttäviä. Minun kohdallani Perho ei yltänyt hauskuuteen saakka, mutta viihteenä kirja menetteli. Kaipasin luettavaa, jota ei tarvitsisi pohtia ja joka ei edes pakottaisi ajattelemaan, eikä tarvitsisi jäädä erityisesti muistiinkaan, ja noissa kaikissa tämä onnistui ihan hyvin.

En koe tarvetta antaa Perholla uutta mahdollisuutta eikä käsitykseni hänestä muuttunut miksikään. Perhon faneille tätä varmaankin voisi suositella, mutta miksi ihmeessä tekisin niin? Fanit ovat tämän jo ehtineet lukea, eivätkä takuulla muutenkaan tarvitse siihen minun suosituksiani.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxboox 2014
Sivuja: 213

Kirjan päähenkilö on lukiolaispoika Franz, jolla on aina salaperäinen kirja mukanaan. Hän haaveilee tulevansa vähintäänkin Suomen suurimmaksi filosofiksi, ja hänen uusi filosofiansa tulee vielä olemaan maailmankuulu. Franzilla tuntuu olevan vain yksi kaveri, asehullu Kolehmainen. Näihin palasiin on luontevaa lisätä myös kiusaaminen, joskaan sen roolia ei pidä yliarvioida. Kuviota yksinäisestä kiusatusta filosofinörtistä sekoittaa vielä Virpi, jonka kanssa Franzilla on jonkinlainen suhde.

Minun mielikuvakseni jäi se, että kirjan on tarkoitus viedä lukija kouluammuskelijan pään sisään. Ymmärrystä teolle ei ole luvassa. Ei ainakaan siinä mielessä, että joku höyrypäinen lukija voisi siitä keksiä, että "tuossahan onkin ajatusta, mutta mistä minä saan oman mutkan?" Tuolta osin kirjailijan onkin syytä olla tarkkana tällaisen aiheen kanssa.

Franzin mukanaan kanniskelema kirja osoittautuu myöhemmin Nietzschen Antikristukseksi. En tunne Nietzscheä lähimainkaan tarpeeksi verratakseni hänen ja Franzin filosofioita toisiinsa, mutta ulkoisesti niissä on toisiaan muistuttavia elementtejä kaikkine yli-ihmisineen ja orjamoraaleineen. Olisi hauskaa tietää, onko Franzin filosofia "oikea", vai vain jotain, mikä romaanissa kuulostaa filosofialta vai jotain muuta. No, jos ei hänen filosofiansa kirkkaus toisille heti avaudukaan, niin vika on tietysti niissä muissa eikä ylivertaisessa filosofissa itsessään. Ja jos toisissa on vikaa, niin he ovat viallisuudessaan heikkoja ja vahvojen kuuluu sortaa heikkoja ja Kolehmaisen avulla filosofikin saa pyssyn.

En pidä Franzia kovin sympaattisena päähenkilönä. No, eihän ammuskelijan kuulu sitä ollakaan, mutta tekonsa jälkeen hän on ainoastaan ammuskelija, eikä millään muulla, mitä hän on sanonut tai tehnyt, ole enää arvoa. Ammuskelija on lähestulkoon määritelmällisesti paha ja rikkinäinen ihminen, koska emme ole valmiita tunnustamaan, että yhteiskuntamme voisi toimia niin pahalla ja rikkinäisellä tavalla, että se saa tuotettua ammuskelijoita. Ammuskelijassa täytyy olla jotain vikaa tai erilaista, jotain, mikä tekee hänestä ammuskelijan ja muista ei. Mieluiten syitä on vain yksi, ja sekin on sellainen, jota voi osoitella sormellaan. Mikä se Franzin kohdalla on? Mistä iltapäivälehden lööppi kirjoittaisi seuraavana päivänä, kun uutinen itse ei enää ole se uutinen?

Kyllähän Viimeinen sana herättää ajatuksia, mutta olisin silti kaivannut vielä jotain. Tai ehkä kyse onkin siitä, että en löytänyt tarinasta sitä yksittäistä syyllistä, johon voisin sormeni kohdistaa, ja kaipaankin juuri sitä? Siinä tapauksessa kirja on onnistunut hyvin.





keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Martin Rees: Ennen alkua

Martin Rees: Ennen alkua - oma maailmankaikkeutemme ja muut
Suomennos: Hannu Karttunen
Ursa 2000, alkup. 1997
Sivuja: 284

Joskus Esko Valtaojan kirjoja lukiessani olen miettinyt, miltä ne voisivat näyttää, jos hän keskittyisi pelkästään asiaan ilman mitään sivujuonteita. Rehellisyyden nimissä on sama sanottava myös Kari Enqvististä, mutta hänen kohdallaan rönsyily ei ole yhtä silmiinpistävää. Vastaus pohdintaani tuli tässä kirjassa, jonka juuri Valtaoja tuli maininneeksi omassa Kosmoksen siruja -kirjassaan.

Kirjoittaja Martin Rees on Kuninkaallinen tähtitieteilijä - Astronomer royal, ja varmasti paljon muutakin. Valtaojan mukaan hän on myös hyvin keskeinen hahmo tiedeyhteisössä, joten meriittien pitäisi riittää kirjoittamaan myös populaarista kosmologiasta. Ja niinhän ne näyttävät riittävänkin.

Minun mittapuullani Rees lyö laudalta kaksi edellä mainittua herraa, mitä ei ole syytä vähätellä. Hän tosiaan malttaa pysytellä tiukasti asiassa. Se on tässä yhteydessä hyvä asia, sillä tekstiä on ihan riittämiin ilman harhailujakin. On mielenkiintoista huomata, miten monta kertaa jaksankaan lukea tavallaan samasta asiasta yhä uudestaan ilman että alkaisi tuntua pitkästyttävältä tai siltä, että johan tämä on tullut käsitellyksi. Kyse on vaikeasti ymmärrettävistä asioista, ja jälleen kerran tunnen kuvan aiempaa kirkkaammaksi.

Reesin lähestymistapa on hyvin järjestelmällinen ja johdonmukaisesti etenevä. Sivujuonteiden puuttuminen tekee tästä myös hieman oppikirjamaisen ja samalla kohtalaisen raskaan luettavan, mutta tietomäärä sivua kohti on myös korkea.

Samat ennakkotietovaatimukset, jotka olen ainakin Enqvistin yhteydessä maininnut, pätevät tässäkin. Suosittelen lämpimästi ainakin niille, joiden mielestä Valtaojalla on tapana harhailla tarpeettoman kauas.

Erityinen kiitos on esitettävä kirjan suomentajalle Hannu Karttuselle, jonka jälki on huomattavan sujuvaa. En tullut kertaakaan ajatelleeksi, että tätä ei alun perin olekaan kirjoitettu suomeksi.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Jari Tervo: Pyrstötähti

Jari Tervo: Pyrstötähti
WSOY 2015
Sivuja: 176

Tervo jatkaa Pyrstötähdellä omaelämänkerrallista kirjasarjaansa. Minulta tämän julkaisu oli päässyt livahtamaan kokonaan sivu suun, mutta vahinko oli nopeasti paikattu.

Kuten odottaa saattaa, pysyvät henkilöt ja ajankuva edelleen samoina. Merkittävin ero tuleekin siitä, että muut aikatasot ovat pudonneet tyystin pois: Esikoisessa muistelivat isomummu ja Aune-täti, Revontultentiessä taas Erkki-setä ja sen lisäksi perhe kävi Moskovassa ja Jari Berliinissä, mutta Pyrstötähdessä kukaan ei muistele eikä käy missään, eikä Jarillekaan tapahdu mitään mainittavaa.

Koko kirjan teemana ovat "pienet asiat", joita Jari kirjaa muistiin. Valitettavaa vain on, että pienet asiat ovat pieniä myös kokonaisuuden kannalta, ja viime kädessä on vaikeaa ymmärtää, miten tämä kirja kuuluu edellisten aloittamaan jatkumoon. Pienet asiat tarkoittavat sitä, että Tervo pääsee taas kertomaan juttuja.

Tämä oli ilman muuta Tervoa sieltä heikommasta päästä. Välisoitto, jota ilmankin olisi kyllä pärjätty. Tervo on useaan otteeseen osoittanut kirjoittajanlahjansa, enkä oikein osaa nähdä syytä tällaisen teoksen julkaisemiseen. Jos hänen teoksistaan haluaa syystä tai toisesta jättää jotain väliin, niin tässä on hyvä ehdokas Jarrusukan kaveriksi.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
Sivuja 156

Ei ole kiitollinen tehtävä kirjoittaa toista kirjaansa, jos esikoinen on ollut Nälkävuosi. Kaikki odottavat jotain yhtä hienoa, vaikka vain harva sellaiseen kykenee ikinä. Onneksi Ollikainen ei ole lannistunut, vaan on kirjansa kirjoittanut.

Musta satu pyörii Tattarisuon lähteen ympärillä. 1930-luvulla lähteestä löydettiin irtileikattuja käsiä, sormia ym. Myös pirtutrokarit käyttivät sitä piilopaikkanaan.

Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka on jäänyt tekstissään jumiin Tattarisuon kohdalle. Hänen osuutensa kirjasta vaatii jos jonkinlaista tulkintaa, eikä oikein tunnu sopivan tällaiselle yksioikoiselle insinöörille.

Toisessa aikatasossa seikkailee kirjailijan esi-isä, viinatrokari Heino, jonka osuus on suorempi. Siihenkin liittyy samainen Tattarisuo tavalla jos toisellakin, mutta ei niin keskeisesti. Ylipäätään se on esillä kautta koko kirjan jatkuvasti, mutta merkitys jäi minulle epäselväksi. Jossain haastattelussa Ollikainen on maininnut Tattarisuon edustavan hänelle kirjassa ihmisen alitajuntaa. Jotain tämänkaltaista osasin kyllä odottaa, mutta itse tuppaan olemaan liian laista yrittääkseni keksiä, mitä kirjailija kulloinkin eri asioilla tarkoittaa, enkä myöskään tämän tiedon saatuani oikein jaksaisi ryhtyä käymään lukemaani läpi tässä uudessa valossa.

Minulle kirjasta jäi melko sekava vaikutelma. Vähän kuin seuraisi maton hapsuja: kaikki ne ovat siinä matossa kiinni, eivät johda minnekään, mutta muodostavat silti yhdessä jotain. Mutta tosiaan vain jotain, ja sekin jotain on eri kerroilla eri näköistä, vaikka muistuttaakin toisiaan.

Minuun tämä ei siis uponnut lainkaan yhtä hyvin kuin Nälkävuosi. Luin kirjan mielelläni loppuun asti, mutta siinä auttoi kovasti toive siitä, että hapsut sidottaisiin jotenkin yhteen samoin kuin se, että kirja on lyhyenpuoleinen. Minun mielessäni Nälkävuoden vauhti kantaa vielä seuraavaan kirjaan saakka, mutta siitä kaipaisin jotain erilaista kuin tässä.




maanantai 25. toukokuuta 2015

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja
Kustannus Aarni 2015
Sivuja: 157

Pieniä sankaritekoja on episodiromaani. Jokaisen kappaleen kertojana on siis eri henkilö, ja tapahtumat liittyvät jollain tapaa yhteen. Keskeisenä hahmona on Anna, parikymppinen opiskelija tai haahuilija, joka yrittää omakätisesti pelastaa maailmaa parhaansa mukaan. Sitä tehdessään hän sortuu fanaattisen yksisilmäiseen osaoptimointiin. Siinä onkin mielestäni yksi kirjan keskeisistä sanomista: vaikka tarkoitus olisi hyvä ja ihminen valmis omalta osaltaan hyvinkin suuriin uhrauksiin, voi lopputulos olla vain kummallista näpertelyä ja kokonaisvaikutukseltaan jopa negatiivista.

Muita henkilöhahmoja on tällaisessa kirjassa luonnollisesti lukuisa määrä, mutta heidän tarinansa ja osuutensa jää huomattavasti suppeammaksi. Kiinnostavia ja hauskojakin henkilöitä on kirjailija mukaan saanut, olisin voinut lukea heistä enemmänkin. Kuluttaminen ja säästäminen ovat tärkeitä teemoja, ja niihin liittyy kovin erilaisia lähestymistapoja ja ihmisluonteita.

Minä pidän episodiromaaneista. Niitä on tullut vastaan aivan liian vähän, ja sen vuoksi tämä kirja tullee jäämään mieleen pitkälti juuri sen johdosta. Tämä on onnistunut esikoisteos, enkä panisi yhtään pahakseni, jos saisin luettavakseni vastaavanlaisia lisääkin.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Jarno Mällinen: Kieroonkasvukertomus

Jarno Mällinen: Kieroonkasvukertomus
Like 2011
Sivuja: 200

Kieroonkasvukertomuksen päähenkilö on kahdeksasluokkalainen Tommi, paikallisen tehtaan johtajan poika. Tommin asiat ovat kotona hyvin, mutta koulussa häntä kiusataan. Hän on aloittanut koulun kuusivuotiaana, mikä kostautuu silloin, kun lapset kehittyvät fyysisesti, mutteivät välttämättä henkisesti, eli yläasteella. Vanhemmat kehottavat olemaan välittämättä kiusaajista ja korostavat heidän tyhmyyttään, mutta kiusattua poikaa tämä asenne ei juuri auta. Vanhemmat itse kyllä välittävät, mutta väärällä tavalla.

Tästä lähtökohdasta voisi saada aikaan monenlaisia lopputuloksia. Tommin tarinan keskiössä ei ole kiusaaminen, vaan hänen oma kasvutarinansa. Periaatteessa kotiolot ovat kohdallaan, mutta Tommi jää kuitenkin paitsi sellaisesta kasvatuksesta ja tuesta, jota kipeimmin tarvitsisi. Siksi lopputuloksena on poika, joka joutuu huolehtimaan kasvatuksestaan yksin, kun kavereitakaan ei liiemmin ole.

Aihe on rankka ja synkkä, mutta Mällisen käsittelytapa ei ole niin raskas, kuin yllä olevan perusteella voisi kuvitella. Mukana on jatkuvasti ironiaa ja mustaa huumoria, mikä minun kohdallani sai kevennettyä kirjaa tuntuvasti. Loppujen lopuksi minulle jäikin hieman epäselväksi, kumpiko puoli kirjailijalla on ollut tähtäimessä, eli pitäisikö tämä ottaa vakavasti vai omalla tavallaan hauskana.

Mieluisaa luettavaa tämä joka tapauksessa oli, ja etenkin Valtosen möhkäleen jälkeen tuntui pelkältä suupalalta :)

torstai 21. toukokuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
Sivuja: 557

Jussi Valtonen julkaisi esikoisromaaninsa 2003, ja tuorein He eivät tiedä mitä tekevät on vasta hänen neljäs kirjansa. Kovin tuotteliaasta kirjailijasta ei siis ole kyse, mutta hänen kohdallaan voi onneksi todeta, että laatu korvaa määrän.

He eivät tiedä mitä tekevät on massiivinen teos, eikä pelkästään ulkomuodoltaan. Sivuja on reilut 550 ja nekin melkoisen täynnä tekstiä, mutta silti sen luettuaan tulee mieleen, että joko se nyt loppui.

Valtonen käsittelee kirjassaan useita aiheita samaan aikaan. Kohteena ovat ainakin ekoterrorismi, tutkimusmaailma, eläinkokeet, yksisilmäinen fanatismi, psyykelääkkeet ja digitaalinen ympäristö. Näistä jokaisesta hän olisi helposti kyennyt kirjoittamaan oman kirjansa, joten ehkä kaiken tunkeminen yksiin kansiin olikin aikaa ja vaivoja säästävä valinta. Näiden aiheiden lisäksi tarinaa kerrotaan kolmen päähenkilön näkökulmasta, ja aiheet ovat mukana heidän elämänsä kautta, joka kuitenkin vie varsin luontevalla tavalla suurimman tilan kerronnasta.

Kirja sijoittuu tähän päivään, mutta jotkin asiat ovat kehittyneet jonkinasteisen harppauksen pidemmälle. Ainoa epäuskottava piirre on iAm-niminen älypuhelinten seuraajaksi kuvailtu laite, joka kommunikoi suoraan aivojen kautta ohittaen normaalit aistiärsykkeet. Se siis tavallaan lukee ja kirjoittaa ajatuksia. Visiona tällainenkaan laite ei ole mitenkään utopistinen, mutta kuvittelisin, ettei sellaista ole syytä odotella kaupan hyllyille ihan piakkoin. Näitä kehitysaskeleita voisi pitää jonkinasteisena dystopiana, mutta se on aivan liian voimakas sana. Satiiri lieneekin osuvampi.

Oman osansa saa myös Suomen ja Amerikan vertailu, mikä onnistuu hauskasti sitä kautta, että yksi päähenkilöistä saa - tai joutuu, miten vain - työskennellä molemmissa ja todeta kummankin hyvät ja erityisesti huonot puolet.

Tässä kirjassa on paljon luettavaa, mutta pituutta ei kannata pelätä, sillä jos tämä vaatii tavallista enemmän aikaa, niin se myös antaa paljon tavallista enemmän. Siipien kantamien jälkeen toivoin Valtosen jatkavan kirjailijanuraansa, vaikka hänellä näytti olevan muutakin tekemistä. Odotukseni olivat korkealla kun kuulin uuden teoksen olevan tulossa. Valtonen onnistui silti ylittämään ne odotukset, eikä edes rimaa hipoen, vaan aivan reilusti. En lukenut ainuttakaan muista Finlandia-ehdokkaista, mutta en ole hämmästynyt siitä, etteivät ne tälle pärjänneet. Eihän kukaan pärjää.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Erik Axl Sund: Lasiruumiit
Suomennos: Kari Koski
Otava 2015

Yksi viime vuoden mieleenpainuneimmista kirjoistani oli Erik Axl Sund -kirjailijakaksikon Varistyttö-trilogia. Niinpä heidän seuraavakin kirjansa pääsi itseoikeutetusti lukemistooni, ja odotukset olivat tietysti korkealla.

Pohdiskelin jo edellisten kohdalla, että vieläkö rikoksissa voi mennä rankempaan suuntaan. Mahdollista se varmasti on, mutta jossain vaiheessa tulee vastaan raja, jolloin lukijoita alkaa joko iljettää, tai sitten he turtuvat siihen kokonaan, eikä rankennuksella ole enää mitään väliä. Minun mielestäni tässä kirjassa ei ole sitä edes yritetty, vaan on lähdetty ihan toiseen suuntaan. Rikosten teemana ovat itsemurhat, joita nuoret tekevät kuunneltuaan mystisen artistin musiikkia. Yhdistävänä tekijänä Varistyttöihin tässä kirjassa on poliisimies Jens Hurtig, joka ei ollut aivan pääosassa. Myös muut poliisit ovat mukana, mutta he ovat täysin sivuosassa.

Juonta en aio sen kummemmin ryhtyä kuvailemaan, mutta pari mainintaa sentään sen liepeiltä. "Loppuselvittely" alkaa mielestäni varsin aikaisin, siis se kohta jossa avainrikollinen on jo tiedossa ja ryhdytään availemaan hänen tekemistensä syitä. Tietysti hänet pitää vielä saada kiinni ja sitä ja tätä, mutta dekkareiden lopun toimintajaksoja pidän joka tapauksessa kovin tylsinä, mutta ilmeisesti ne ovat pakollisia. Kummallisten rikosten kohdalla kiinnostavaa ovat tekijöiden vaikuttimet ja miten he ovat tilanteeseensa päätyneet, ja sitä tässä on melkoisen paljon, joskaan en kokenut selityksiä kovin hyviksi.

Toinen maininta koskee päähenkilöä, jonka kohdalla juonessa on erittäin piristävä piirre. Joskus näinkin!

Kustantajan tietojen mukaan tämäkin kirja on vasta trilogian ensimmäinen osa. Parin henkilöhahmon osuus antaakin aihetta arvailla, mihin suuntaan tarina on jatkossa menossa, sillä tällaisenaan heitä ei olisi kannattanut ottaa kirjaan mukaan lainkaan. Siinä mielessä koko kirjasta ei oikeastaan pitäisi sanoa vielä mitään, sillä keskeneräistä työtähän ei saisi arvostella. Nyt sekä kustantaja että kirjailija ovat kuitenkin päättäneet ensimmäisen osuuden jo julkaista ja sen myötä joutuvat alistumaan myös kritiikille. Minun mielestäni tämä ei itsenäisenä teoksena ole hirveän hyvä, sillä avoimia tai tässä vaiheessa irralliselta tuntuvia osia on vielä liikaa. Odotellaan siis jatkoa.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle

Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle
Teos 2015
Sivuja: 240

Osmo Soininvaara jäi pois eduskunnasta kolmannen - ja omien sanojensa mukaan viimeisen - kerran. Viimeksi hän jäi pois 2007 palatakseen neljä vuotta myöhemmin takaisin intoa puhkuen. Ikäväkseen hän joutui kuitenkin huomaamaan, ettei paikka enää ollut entisensä: politiikan teosta oli tullut lyhytjänteisempää helppojen pisteiden metsästystä, eli sanalla sanoen osaoptimointia. Nimestään huolimatta kirja ei suinkaan keskity vain Soininvaaran poistumiseen eduskunnan näyttämöltä, eikä se myöskään ole muistelmateos. Ehkä joku muu nimi olisikin ollut kuvaavampi.

Luin kirjan juuri eduskuntavaalien jälkeen. Mieleen tuli väistämättä, että sekä vaalien tulos että erityisesti vaalikampanjat olisivat varmasti toisenlaisia, jos kaikki äänestäjät olisivat myös lukeneet tämän, mieluiten tietysti etukäteen. Vähintäänkin toivoisin ehdokkaiden ja erityisesti uusien kansanedustajien tämän lukevan, sillä kirjan antama kuva politiikan teosta ja eduskuntatyöskentelystä on kovin erilainen kuin se, mikä minulle on uutisista ja lehdistön kautta välittynyt.

Soininvaaran analyysi viimeisimmän hallituksen epäonnistumisesta on kiinnostavaa, mutta samalla huolestuttavaa luettavaa. Uskon kyllä, kun hän sanoo aikaa juuri heitetyn neljä vuotta hukkaan ja tilanteen sitä myötä ennestään pahentuneen, ja huolestuttavaa on se, että poliittinen kenttä on antanut sen tapahtua.

Pelkkään sormella osoitteluun ja jälkiviisauteen Soininvaara ei suinkaan tyydy, eikä kukaan häneltä sellaista kaiketi odottanutkaan. Analyysin ohessa on luontevasti ehdotus siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten. Eduskunnan työskentelytavassa olisi parantamisen varaa, ja osa siitä vastuusta kuuluu myös medialle: vallan vahtikoiran ensisijainen tehtävä ei pitäisi olla klikkausmäärän optimointi (katso kuvat!), vaan halpahintaisella skandaalijournalismilla pitäisi olla vain välillinen arvo, kun se mahdollistaa resurssien hankkimisen yhteiskunnalliselle valvonnalle ja vaikuttamiselle sitä kautta.

Itse olen useaan otteeseen ihmetellyt vallitsevaa vaalitapaamme, ja Soininvaaran ehdotukset sen vaihtoehdoiksi kuulostivat hyvältä. Voisi tästä huonompaankin suuntaan mennä, mutta ei kovin todennäköisesti.

Minun nähdäkseni asioista voi olla Osmon kanssa eri mieltä, mutta silti kirjan lukeminen kannattaa.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Ursa 2010
Sivuja: 335

Olen ehtinyt kirjoittaa jo niin monesta Valtaojan kirjasta, että on kovin vaikeaa keksiä enää mitään uutta. Tämänkertainen kirja on vieläpä kokoelma muualla aiemmin julkaistuista teksteistä ja joistain julkaisemattomista, eli kyse ei edes ole teoksesta, joka muodostaisi teemaltaan yhtenäisen kokonaisuuden.

Sen verran kuuluu toistaa, että muistaa ylistää Valtaojan kirjoittajantaitoja. Hänen tekstinsä on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Useimmiten tulee tunne, ettei sillä edes ole niin väliä, mistä aiheesta hän kirjoittaa, sillä tulos on joka tapauksessa kiinnostavaa ja viihdyttävää. Hänellä on hyviä näkökulmia suunnilleen kaikkiin asioihin, mikä seikka nojautuu hänen laajan yleissivistyksensä varaan.

Populaarina tiedekirjana pidän tätä kevyenlaisena. Tämä johtuu pitkälti siitä yhdistävän teeman puuttumisesta, tekstejähän ei ole harkittu toisiaan täydentämään, ja siksi mukana on myös jonkin verran toistoakin.

Hauskana yksityiskohtana mainitsen sen, että jokaiseen tekstiin on kirjoitettu jälkisanat. Kirjoittamisajankohdan ja kirjan julkaisuajan välillä on kulunut vaihteleva määrä aikaa, ja Valtaojalla itselläänkin on joistain aiheista tuoreempaa tietoa. Joissain tapauksissa taas valaistaan sitä tarkoitusta, johon teksti on alun perin kirjoitettu.

Kiinnostavimpana antina pidin kirjoituksia tulevaisuuden visioista. Erityisesti jäi mieleeni ajatus siitä, että tietotekniikan kehittyessä ihmisen koko aivokapasiteetti voitaisiin tallettaa ja simuloida tietokoneella, ja heti ensiksi tulee mieleen, että mitäs jos sitä kapasiteettia laitettaisiin saman tien vähän lisääkin? Edes mielikuvitus ei riitä asettamaan rajoja sille, mitä sen jälkeen voikaan tapahtua. Toinen mieleenpainuva kirjoitus oli historiikki avaruuden valloituksesta. Fiktiivinen kertomus on kirjoitettu vuonna 2957, tasan tuhat vuotta ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon jälkeen, ja kertoo miten kaikki siitä etenikään.

Kun Valtaoja on ehtinyt kirjoittaa jo melkoisesti omasta alastaan, niin voisi olla kiinnostavaa, jos hän kirjoittaisikin kirjan jostain ihan muusta. Jostain, mitä hän ei ammattinsa puolesta tunne lainkaan. Veikkaan, että tulos olisi siitä huolimatta hyvä.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat
Myllylahti 2014

Tämä kirja sijoittuu ajallisesti 900-luvun loppuun, mikä oli minulle ennestään aivan tuntematonta seutua. Aiemmin en ole tainnut lukea mitään 1600-lukua aiemmaksi sijoittunutta, jos ei ajanlaskun alun ja sitäkin vanhempia oteta lukuun.

Edellisten historiallisten romaanien ja muidenkin kirjojen kohdalla olen toistuvasti maininnut siitä, miten minua on kiinnostanut se, miltä ihan tavallisten ihmisten arkinen elo onkaan näyttänyt. Nimensä mukaisesti tämä kirja ei suinkaan käsittele heitä, vaan pikemminkin aikansa mahtimiehiä. Päähenkilö Rautia on jonkinasteinen mahtimies Hämeestä. Kirjan nimeen viitaten häntä varmaankin voi ajatella kuninkaaksi, mutta on huomattava se, että tuon ajan kontekstissa kuningas oli jotain aivan erilaista kuin nykyään. Kuningas oli taisteluissa mukana siinä missä kaikki muutkin, ja todennäköisesti oli vieläpä siinä toimessa muita etevämpikin. Juuri päähenkilömme kohdalla on helpompi ajatella häntä vain menestyneenä talollisena, jolla oli myös tärkeä asema kaupanteossa.

Suurimman osan kirjasta seurataankin Rautiaa erilaisilla retkillä. Tukholman lähistöllä hän tekee kauppaa birkalaisten kanssa. Heidän "kuninkaansa" Björn on ihan oikea kuninkaallinen, joka kuitenkin riitelee veljensä kanssa siitä, kumpiko ruotsinmaata saa hallita. Rautian suhteet birkalaisiin ovat niin hyvät, että myöhemmin hän lähtee heidän kanssaan sotaretkelle Rusin maalle, Novgorodin ja Kiovan suuntaan. Retken motiivina on saada Björnille sieltä liittolainen, joka auttaisi kukistamaan hänen veljensä Erikin. Sitä ennen pitäisi auttaa sotaretkellä toivottua liittolaista kukistamaan oma veljensä.

Tavallaan tämä kirja keskittyy juuri sellaisiin tapahtumiin, joista en niinkään piittaa: kuninkaallisiin ja sodankäyntiin. Molempia on ollut kautta aikojen ja historiankirjoituskin on heistä ollut kiinnostunut, mutta tosiasia on se, että kaikkia aikoja on kuitenkin kuvannut enemmän silloisen tieteen ja tekniikan kehittyminen ynnä yhteiskuntajärjestys, johon kuuluu tärkeänä osana kaupankäynti. Näistä tärkeistä seikoista joutuu asiaa tuntematon lukemaan pitkälti rivien väleistä. Esim. sodankäynti on ollut riippuvainen siitä, millaisia aseita on osattu tehdä.

Yhteiskuntaan ja ajankuvaan vahvasti vaikuttava seikka on se, miten paljon ihmisiä missäkin on ollut. Minulla ei ole juuri minkäänlaista käsitystä hämäläisten määrästä 970-luvulla, ja sen vuoksi on vaikeaa arvella, kuinka mahtava "kuningas" Rautia oikein oli. On aika suuri ero sillä, oliko heitä 200 vai 6000. Oma käsitykseni jäi lähemmäksi edellistä, mutta kovin hämäräksi se jäi.

Esittämäni kritiikki liittyy kokolailla puhtaasti omiin mieltymyksiini. Useimpia kiinnostanee enemmän tarina viikinkiaikojen retkistä suomalaisen soturin näkökulmasta, ja siinä tämä kirja onnistuu hyvin. Tarina on ilman muuta kiinnostava ja koko ajan haluaa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Sen vuoksi uskallan tätä kyllä suositella, hyvää työtä Säde on onnistunut tekemään.



torstai 19. maaliskuuta 2015

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Atena 2014

Nimensä mukaisesti Sari Pöyliön novellikokoelmassa ovat pääosassa äidit. Kaikkiin taitavat liittyä myös tyttäret, joten olisi se nimi voinut olla jotain muutakin.

Tietysti tällaisessa kirjassa on monta erilaista äitiä, ja erehdyksetkin poikkeavat toisistaan. Yksi lähtee pölynimurikapuuiaan matkaan, toinen erehtyy luottamaan tyttäreensä ja joku unohtaa tyttären olemassaolon kokonaan. Miehenä mienulle tulee väistämättä mieleen, että ainakin kirjailija olettaa äidin ja tyttären välisen suhteen olevan jotain aivan erityistä. Monessa tapauksessa isän voisi yhtä hyvin olettaa olevan kuviossa mukana ja vastuussa, mutta tässä kirjassa miehen osaksi on olla se, jota ei lasketa mukaan lainkaan. Hän on se, jota ei ole tarvittu yhden hekumallisen yön jälkeen, se, joka kuolee ennen aikojaan ja se, johon ei nyt muuten vain voi luottaa. Näiden äitien ja tytärten väliseen suhteeseen ei kuulu muita, ja siinä pakollisessa poikkeustapauksessakin kolmas osapuoli on toinen tytär.

En kokenut saaneeni tästä kirjasta kauheasti irti, ehkä juuri tuon yllä olevan takia. Etukäteen odotin jotain enemmän huumorin sävyttämää, mutta sen osalta anti jäi heikonlaiseksi. Aivan viimeisessä novellissa kaikkien edellisten novellien äidit pääsivät samaan kuvaan. Se oli hyvä ajatus, mutta vaikutti korkealentoiselta. Aivan kuin olisi tehty jonkinlainen yhteenveto siitä, mitä aiemmissa novelleissa onkaan kirjoitettu ja miksi ne on kirjoitettu. Pidin siitä silti.

Jotenkin sellainen olo jäi, että mahdanko kuulua tämän kirjan kohderyhmään? Kuvittelisin, että naisen olisi yhtä vaikeaa kirjoittaa isien ja poikien välisestä suhteesta kuin miehen olisi kirjoittaa tätä kirjaa. Jotain samaa tässä on kuin inttijutuissa: asianosaisia ne kiinnostavat, mutta kaikki muut ovat ja pysyvät pihalla.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Roman Schatz: Voi maamme, Suomi

Roman Schatz: Voi maamme, Suomi
Johnny Kniga 2014

Tämä kirja tuli luettavakseni pitkälti sen johdosta, että se sattui olemaan e-kirjana lainattavissa ja hankin vastikään uuden lukulaitteen.

Kirjan idea ei ole mitenkään omaperäinen: muualta kotoisin oleva ihminen kertoo humoristiseen sävyyn tosiasioita Suomesta ja suomalaisista. Hauska tekstistä on määrä tulla sen pohjalta, että nostetaan esiin asioita, joita suomalaiset itse ovat pitävinään tuiki tavallisina, mutta kaikkien muiden mielestä ne herättävät kummastusta tai ovat vähintäänkin tavallisesta poikkeavia.

Minusta tuntuu, että Roman Schatz on ehtinyt olla Suomessa jo liian kauan. Hänen huomionsa ovat suurilta osin sellaisia, joita tekee vasta pitkään täällä asunut, eikä esimerkiksi satunnainen turisti. Samasta syystä ne eivät ole myöskään tarkoitettu turisteille (tai heille ei niistä ole iloa), vaan suomalaisille itselleen. Schatz ei mielestäni tee huomioitaan ulkomaalaisena, vaan suomalaisena, joka on syntynyt jossain muualla, mutta asunut täällä niin pitkään, että hänestä on tullut suomalainen, ja joka yrittää pitää itseään ulkomaalaisena voidakseen tehdä havaintoja ulkopuolisen silmin. Lopputulos on jotain, mitä suomalaiset kuvittelevat ulkomaalaisten heistä ajattelevan. Tämä ei silti tarkoita, etteikö teksti silti olisi hauskaa.

Voi maamme, Suomi on luokiteltu tietokirjaksi, mutta minun on melko vaikea sitä sellaisena pitää. Jos lukija on oikeasti kiinnostunut suomalaisten kansallisista erityispiirteistä ja siitä, mikä tekee suomalaisista suomalaisia, niin suosittelen Tommi Uschanovin Miksi Suomi on Suomi. Jos taas haluaa viihdettä, niin voi tarttua tähän kirjaan.


tiistai 3. maaliskuuta 2015

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
Sivuja: 382

Pyövelin ammatti on kiehtova. Moraalisesti siihen liittyy suuria vaikeuksia, eikä itsestäänselvää ole sekään, millainen ihminen siihen olisi sopivin. Epäilemättä löytyisi ihmisiä, jotka tekisivät vailla mitään tunnontuskia ja hyvinkin mielellään, mutta yhteiskunnan kannalta sellainen valinta ei välttämättä kuulosta parhaalta.

Minun äkkinäinen mielikuvani pyövelistä on iso karvainen mies, jolla on yläruumis paljaana ja kasvot naamioituna. Hän heilauttaa kirvestään, pää on irronnut ruumiista ja tarina voi taas jatkua toisaalla. Pyöveli vain ilmestyi paikalle ja katoaa takaisin sinne mistä tulikin, eli tavallisesti ei minnekään.

Tässä kirjassa pyöveli on pääosassa. Tarina antaa hänelle kasvot, kertoo millaista hänen arkensa on, millainen hän on ihmisenä, miten hän suhtautuu työhönsä ja on siihen päätynyt ja kouluttautunut. Jos joku vain ilmestyy jostain, niin tällä kertaa se onkin tuomittu.

Tapahtuma-aika on 1600-luvulla noitavainojen nostaessa päätään, joten historiallisen tiedon näkökulma on tärkeä. Päähenkilö Johann on pyövelin poika. Hänen isoisänsä oli rikollinen, joka pelastui hirttotuomiolta ryhtymällä pyöveliksi. Pyövelin pojasta tulee aina pyöveli, ja siinäpä ne tärkeimmät tavat olivatkin, jolla pyöveleitä hankittiin. Vaikka kihlakunnantuomari Wisander opettaakin Johannille, että pyöveli on tärkeä kruunun virkamies ja järjestyneen yhteiskunnan ylläpitäjä, ei sitä ihmisten käytöksestä juuri voi päätellä. Kukaan ei halua koskea pyöveliin tai puhua tälle, pyövelin kanssa samasta tuopista ei juoda eikä hänen pöytäänsä istuta, eikä pyövelin poika pääse kouluun talonpoikien jälkikasvun kanssa. Johannin mielestä ei ole reilua, että häntä kohdellaan siten vain hänen syntyperänsä tähden, mutta vastaan taistelu ei ole helppoa.

Johannin lisäksi kirjassa ovat kertojina tuomari Wisander ja apteekkari Eggerts. Kaikkien kolmen tarinat liittyvät toisiinsa, mutta varsinkin apteekkarin osuus tuntuu hieman irralliselta, joskin hyvin kiinnostavalta ja luontevalla tavalla ajankuvaa valaisevalta. Kirjan nimen huomioiden ei liene vaikeaa arvata, että Johann häviää kapinansa yhteiskuntaa vastaan ja hänestäkin tulee pyöveli. Siinä tehtävässään hän päätyy pohtimaan niitä samoja ammattiinsa liittyviä ongelmia, joista ylempänä mainitsin.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti, ja huomasinkin sen vetävän vahvasti puoleensa. Noitavainoista olen lukenut aiemminkin. Se on melkoisen synkkää luettavaa, ja sama ajanjakso muodostuu tässäkin kirjassa käännekohdaksi. Oikeudenkäytön mielivaltaisuutta voi hämmästellä, mutta samalla on pidettävä mielessä, ettei ilmiö eronnut miltään oleelliselta osalta uskonnollisesta fanaattisuudesta, joka on nykyaikanakin voimissaan, valitettavasti.

Historiallisen arjen kuvauksen ystäville tätä voi suositella lämpimästi, ja miksei muillekin, jo yleissivistyksen nimissä.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Aku Ojala: Antelias kaupunki

Aku Ojala: Antelias kaupunki
Gummerus 2015
Sivuja: 269
Antero on noin 30-vuotias kirjailija, joka on julkaissut kaksi runoteosta, mutta haluaisi kuumeisesti kirjoittaa muutakin. Hän haluaisi kirjoittaa mestariteoksen, jonka nerokkuutta kirjallisuudentutkijat päivittelisivät vielä sadan vuoden kuluttuakin, ja jonka ansiosta katu nimettäisiin hänen mukaansa.

Kyllähän haaveilla saa, ja sille asteelle Anteron kirjoittaminen näyttää jäävänkin. Sen sijaan hän ajelehtii ympäri kaupunkia, ryyppää ja paneskelee siinä sivussa useampaa naista kuin lukija jaksaa edes laskea. Pidempiäkin suhteita hän yrittää, muttei ole yhdenkään kohdalla tosissaan.

Yleensä minua ärsyttävät tällaiset "sankarit", jotka kulkevat elämänsä läpi tekemättä lainkaan työtä, mutta tuntuvat silti pärjäävän ihan mukavasti. Jostain kumman syystä Antero ei kuitenkaan ärsyttänyt, vaan hänen edesottamuksiaan oli kiinnostavaa seurata.

Sen kummempaa sanomaa en kirjasta löytänyt. Joku asiaa paremmin tunteva voi löytää viitteitä aiempien kirjailijoiden työhön, mutta minulle ei sellaisiakaan tullut mieleen. En varmaankaan ole lukenut oikeita kirjoja. Ihan kiinnostava kirja esikoiseksi.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Patricia Cornwell: Post mortem

Patricia Cornwell: Post mortem
Suomennos: Erkki Jukarainen
Otava 1994, alkup. 1990
Sivuja: 352

Patricia Cornwell on kirjailija, jonka nimeä en ole välttynyt kuulemasta, ja sen vuoksi ajattelin lukea häneltäkin jotain. Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjaa on jo suomennettukin 21 osaa. Mielestäni sarjoista on hyvä aloittaa alusta, joten valinta oli melkoisen helppo.

Post mortem on siis Kay Scarpetta -sarjan ensimmäinen kirja. Päähenkilö Kay on kuolinsyytutkija, ja rikostutkinnan eteneminen hänen näkökulmastaan kuulostaakin telkkarista tutulta. Wikipedia-artikkeli Cornwellista väittääkin patologimuodin saaneen alkunsa juuri näistä kirjoista. Tiedä sitten, onko sillä niin väliä.

Kyse on siis dekkarista, jossa sarjamurhataan naisia samanlaisella tavalla. Kuolinsyytutkijaa ahdistaa, kun hän tietää kyseessä olevan sarjan, joten jos hän ei keksi syyllistä ajoissa, on panoksena murhaajan ehtiminen seuraavaan uhriinsa. Kovin tutunkuuloista juttua, eikä kirjassa minusta muutenkaan mitään ihmeellistä ole. Eniten mieleeni jäivät puhekielen ilmaisut, jotka eivät toimi suomeksi lainkaan, vaan kuulostavat täsmälleen siltä mitä ovatkin: amerikkalaista puhekieltä sanasta sanaan suomeksi käännettynä. Esimerkiksi kukaan ei huudahda "pyhä paska!", tai jos huudahtaakin, niin hän tekee sen itsetarkoituksellisesti sanoakseen jotain, mitä ihmiset eivät oikeasti sano. Puhekielen kääntäminen ei takuulla ole helppoa, mutta se ei silti tarkoita, etteikö olisi syytä yrittää.

Muuta moitittavaa minulla ei olekaan, mutta ei tämä myöskään päätä huimaa. Arvelen lukevani Kay Scarpettan edesottamuksista vastakin, kun sekä erään divarin että kirjastonkin poistomyynnistä tuli ostettua yhdet kirjat.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Maarit Verronen: Pimeästä maasta

Maarit Verronen: Pimeästä maasta
Kirjayhtymä 1995
Sivuja: 268

Tämän kirjan löysin aikanaan kirjaston poistomyynnistä. Kansi on melkoisen mitäänsanomaton, eikä takakannen kuvauskaan kerro oikeastaan mitään muuta kuin sen, että jollain kirjan keskeisellä henkilöllä on pitkä ja vaikea nimi. Sen vuoksi ostopäätös tuli tehtyä yksinomaan kirjailijan nimen perusteella, mikä osoittautui riittäväksi perusteeksi, kuten olin toivonutkin.

Kirjan "ihmiset" ovat vain ihmisenkaltaisia. Tärkeimmät erot ovat erikoisessa syntymätavassa ja erityisesti siinä, että heidän fyysinen ulkomuotonsa muuttuu välittömästi ja suoraan henkisten ominaisuuksien perusteella.

Päähenkilö Ulthyrja Tharabereghist on kotoisin Pimeästä maasta, kaukana pohjoisessa eristyksissä kaikesta muusta olevasta kylästä. Kyläläiset uskovat maailmassa olevan heidän kylänsä ja ympäröivä tundra, eikä mitään muuta. Joka muuta kuvittelee, laitetaan kuoppaan virumaan, jotta hänestä pehmenee pois moinen epämuotoisuus. Kylässä on ensiarvoisen tärkeää olla oikean muotoinen. Kaikki ovat joko metsästäjiä tai huolehtijoita, ja heidän muotojaan ohjataan näitä toimia varten. Lapsia pidetään kuopissa pehmenemässä ja he pitävät päällään kivuliaita osamuotteja, jotka pakottavat heitä vähitellen oikean muotoisiksi. Oikea muoto puolestaan kokeillaan sovittautumisessa metalliseen kokomuottiin, joka on mystisen alkuvoiman luoma.

Ulhtyrhaa ahdistaa hänen kylänsä ilmapiiri ja tukahduttava asenne. Kulkukauppiaan tultua kylään hän uskoo, että maailmassa voi olla muitakin kyliä, ja niitä hän lähtee etsimään. Lukijaa ei suuresti yllätä, että kyliä myös löytyy, eivätkä kaikki ole samanlaisia kuin Pimeä maa. Tämän enempää en juonta halua paljastaa.

Niin kylien dynamiikka kuin ihmisten muodotkin on tietysti nähtävä vertauskuvallisina. Toisaalta eristyneisyys nousee hyvin selväpiirteisenä esiin. Pimeämaalaisten ahdaskatseisuus on alleviivaavan korostettua, ja ylipäätään kylien asukkaiden maailmankuva tuntuu suorastaan koomiselta, kun tiedämme, mitä muuta maailmasta todellisuudessa löytyy. Kirjassa eristyneisyys on vain maantieteellistä, mutta yhtä hyvin sen voisi ajatella ajalliseksi tai tiedolliseksikin, viime kädessä ilmiö toimii ihan samalla tavalla. Sen vuoksi tästä on helppo lukea myös kritiikkiä uskontoja kohtaan.

Kirja on ollut Finlandia-ehdokkaana 1995, mikä oli ilahduttavaa kuulla. Minä pidin tästä kovasti, sillä kyse on kirjasta, joka suorastaan pakottaa ajattelemaan. Se ei tarjoa edes suoraa kysymystä saati sitten vastausta, mutta silti lukija jää niitä molempia pohtimaan. Lukijakohtaisesti molemmissa on tämän kohdalla varmasti suuria eroja.

Parin päivän päästä alkaa lähikirjastossani seuraava poistomyynti. Toivottavasti minulla käy siellä yhtä hyvä tuuri kuin viimeksi!