perjantai 25. syyskuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala 2015
Sivuja: 200

Kari Hotakainen ei esittelyjä kaipaa. Minulle hän on kirjailija, joka ei halua kirjoittaa samaa kirjaa montaa kertaa. Jos yhtä kirjaa pitää onnistuneena, niin on turha odottaa, että seuraava seuraisi samaa kaavaa ja olisi samanlainen muussa kuin siinä mielessä, että sekin on hyvä.

Nyt Hotakainen on kirjoittanut rikosromaanin. Jos hän ei halua toistaa itseään, niin ei myöskään yhtä uutta salapoliisitarinaa, joka on jo tehty ties kuinka monta kertaa. Onko mahdollista keksiä noin kuluneeseen lajiin jotain uutta? Kyllä on, ja Hotakainen tekee sen juuri omalla tyylillään.

Rikoskirjallisuus nojaa yleensä niin paljon juonensa varaan, ettei siitä voi kertoa juuri mitään pilaamatta samalla lukunautintoa. Henkireikä eroaa massasta tässäkin, sillä voisi melkeinpä sanoa, että tässä juoni on sivuseikka ja tärkeintä on se, miten se on kirjoitettu. En tarjoa näytteeksi lainausta, sillä tämä kuuluu lukea kokonaan.

Olen kuullut maininnan, että joku kriitikko olisi arvellut Henkireikää välityöksi. Ei tämä kyllä kirjailijan pääteos ole, mutta välityö kuulostaa tarpeettoman vähättelevältä. Juoni on melko vaatimaton, mutta täytyy tosiaan pitää mielessä, että tämän kohdalla se ei olekaan pääasia. Myöskään rikoksen ratkaiseminen ei ole, vaikka lukija jännittääkin loppuun asti sitä, millaisen tien tekijät tulevat lopulta valitsemaan. Samalla kukin voi itse pohtia omia valintojaan: mitä lukija odottaa tapahtuvan ja heijastaako se sitä, mitä hän itse olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Saako rikollinen osaksi ymmärtämystä? Vaikuttaako se valintojen tuomittavuuteen?

Yllä olevien kysymysten herääminen on aina merkki hyvästä kirjasta. Välityö tai ei, sillä niin väliä. Vaikka kirjoittaja onkin Hotakainen ja toive siksi melkoisen turha, en malta olla sanomatta: "lisää tätä!"

torstai 17. syyskuuta 2015

Petri Karra: Kotiinpaluu

Petri Karra: Kotiinpaluu
Gummerus 2015
Sivuja: 327

Olen aiemmin lukenut Karran kirjan Pakenevat unet, josta jäi päällimmäisenä mieleen tunne siitä, että kirjoittaja toivoisi jonkun tekevän kirjastaan elokuvan. Kotiinpaluun kohdalla toive on toteutunut, sillä samoihin aikoihin kirjan julkaisemisen kanssa tuli myös samaan tarinaan perustuva elokuva Elämältä kaiken sain. En ole sitä nähnyt, eikä lukeminenkaan siihen tarvetta herättänyt.

Eevert Ylitalo on nelikymppinen pankinjohtaja, joka on asunut aikuisikänsä Helsingissä railakasta poikamieselämää viettäen, mutta yrittää nyt vakiintua viettämään rauhallisempaa perhe-elämää tuoreen avopuolisonsa ja tämän 17-vuotiaan tyttären kanssa. Koko kööri muuttaa Eevertin kuolemansairaan isän Ylermin luokse Vaasaan.

Kaikki tapahtumat ajoittuvat parin päivän ajalle. Henkilögalleriaan lisätään vielä kaksi remonttimiehinä esiintyvää varasta, jotka ovat kuulleet, että Ylermillä olisi talossaan kätkettynä valtaisa kulta-aarre, jota tietysti pitäisi päästä rokottamaan.

Tarina on kovin yksinkertainen, ja lukemani perusteella olettaisin, että elokuvan viehätys rakentuu vahvasti Ylermin hahmon varaan, jota esittää itseoikeutetusti Vesa-Matti Loiri. Hän on vanha rietas ukko, joka haluaa tarkoituksella käyttäytyä epäsovinnaisesti ja ottaa elämästä ilon irti niin kauan kuin sitä hänelle suodaan. Eevert on hahmona niin yksioikoinen, etten yhtään ihmettele, että hänet on elokuvassa korvattu kokonaan.

Kokonaisuutena minulle tuli kirjasta mieleen kesäteatteri ennemmin kuin elokuva tai romaani. Ihmiset eivät osaa puhua toisilleen, vaan tekevät omia virhepäätelmiään ja vievät asioitaan väkisin eteenpäin niihin nojaten, kunnes päästään suureen loppukohtaukseen, jonka tapahtumat lukija onkin ehtinyt arvata jo sata sivua aiemmin. Ja kun näytös on loppu, niin ainoa mieleen jäänyt ajatus on, että minnekäs mentäisiin syömään.