maanantai 30. marraskuuta 2015

Eppu Nuotio: Varjo

Eppu Nuotio: Varjo
Otava 2009
Sivuja: 240

Tämä kirja tuli lukupinooni jokin aika sitten, kun tulin poimineeksi divarin loppuunmyynnistä kaikenlaista tavallista löyhemmin perustein. Tiesin kyllä takakannen perusteella, että kyse on kirjasarjan osasta. Yleensä ei liene järkevää aloittaa lukemista sarjan keskeltä, mutta toisaalta haluan ajatella, että jollei sitä ole erikseen kielletty, niin teosten pitäisi toimia myös erillisinä.

Pääsin mielestäni ihan kohtuullisesti kärryille siitä, missä päähenkilöiden Pii Marinin ja Juha Heinon välisessä suhteessa ollaan menossa, joten siltä osin asia on kunnossa. Tietysti dekkarissa - tai trillerissä - on se oma juonikuvionsa, jota rakennellaan ja selvitellään ja joka päätyy jonkinlaiseen ratkaisuun ennen viimeistä sivua. Tässä tapauksessa kyse on morsiamesta, joka on surmattu tavalla, josta tulee väistämättä mieleen kunniamurha, jollaisena sitä tietysti selvitelläänkin.

Pii Marin on kirjasarjan päähenkilö. Tämän kirjan tapauksen selvittelyssä hän jäi mielestäni vahvasti sivuosaan, ja oikeastaan tuli mieleen, että hän on kirjassa mukana vain siksi, että tämä on kirjasarja, jossa hän nyt vain sattuu olemaan pääosassa. Hänen isäänsä liittyy aivan oma juonikuvionsa, joka luultavasti on alkanut jo aiemmissa kirjoissa ja joka myöskin näyttää jatkuvan tämän jälkeen, ja sen kohdalla jäikin tunne, että nyt tulin lukeneeksi jotain ihan vain keskeltä, ilman alkua tai loppua.

Valitettavasti joudun toteamaan, ettei myöskään kirjan pääjuoni ollut erityisen mukaansatempaava. Sen loppu varsinkin koitti kovin nopeasti, lähes töksähtäen. Kymmenen sivua ennen loppua olin jo epäuskoinen sen suhteen, ehtiikö kirjailija muka saada vielä tapauksen paketoiduksi. Kyllä hän ehti, mutta tarpeettoman lyhytsanaisesti. Rikollinen ei päässyt ääneen lainkaan - se oli koko hahmon haaskausta. Ylipäätään lopussa tapahtui paljon, mutta sivuja oli vähän. Aivan kuin kirjaa olisi kirjoitettu sivunumeroiden osoittamassa järjestyksessä ja kun oli päästy sivulle 220, niin joku olisi sanonut, että nyt on varttitunti aikaa saada tämä valmiiksi, sitten laitetaan painokoneet käyntiin, ota tai jätä. Varsinkin näin kauan julkaisun jälkeen tällainen kiireen tunne tuntuu kovin turhalta. Olisihan tässä ollut kuusi vuotta aikaa hioa ja viimeistellä loppua, ennen kuin minä ryhdyin sitä lukemaan :)

Arvelen, että sarjan aiemmat - samoin kuin myöhemmät - osat lukeneille tämä kirja toimi paljon paremmin. Ehkä otan tästä opikseni, enkä enää aloita sarjojen keskeltä, ainakaan ellei sen ole erikseen kerrottu olevan mahdollista. Nyt sitä ei kielletty, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että se olisi sallittua. Reiluuden nimissä minun täytynee lukea Nuotiolta jotain muutakin, sillä arvelen hänen olevan parempi kirjailija kuin miltä juuri tämä lukukokemus vaikutti.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weir: Yksin Marsissa
Suomennos: Kaj Lipponen
Into 2015, alkup. 2011
Sivuja: 387

Scifi on ollut melko harvinaista herkkua tässä blogissa, mutta tämänkertaisessa kirjassa oli jotain niin kiinnostavaa, etten joutunut epäröimään siitä kuultuani.

Tapahtuma-aika on aivan lähitulevaisuudessa, eikä teknologista kehitystä ole tapahtunut kuin sen verran, että ihmiskunta on saanut lähetettyä tutkimusretkikunnan Marsin kamaralle. Siellä ryhmä joutuu niin ankaran hiekkamyrskyn kouriin, että heidän on pakko keskeyttää retki ja palattava pikaisesti kiertoradalla odottavalle Hermes-alukselle. Pahaksi onneksi yksi ryhmän jäsenistä, Mark Watney, loukkaantuu ja myrsky vie hänet mennessään jonnekin, mistä ryhmä ei häntä kykene löytämään. Hänen avaruuspukunsakin on hajonnut, joten peli näyttää niin selvältä, että ryhmä joutuu jättämään hänet taakseen.

Kuten kirjan nimestäkin voi arvata, Mark selviää kuitenkin hengissä ja huomaa olevansa yksin Marsissa tutkimusasemalla, ilman mahdollisuutta kommunikoida kenellekään. Eikä kukaan sitä yrittäisikään, sillä hänen luullaan kuolleen. Mark ei kuitenkaan luovuta, vaan alkaa selvittää tilannetta ja mahdollisuuksiaan selvitä hengissä. Aluksi tilanne tietysti vaikuttaa täysin toivottomalta, mutta lannistumatta ja vähän kerrallaan hän selvittää ongelmia keksien yhä uusia keinoja päästä eteenpäin.

Mark on koulutukseltaan botanisti ja insinööri, ja molemmat osaamisalat osoittautuvat hänelle elintärkeiksi. Etenkin insinöörintaitoja tarvitaan, sillä hän joutuu keksimään, purkamaan, kokoamaan, korjaamaan, virittämään ja suunnittelemaan niin monenlaisia juttuja, että itse MacGyverkin kalpenisi, ellei sitten sattuisi toteamaan oikean ihmemiehen selviävän pelkällä linkkuveitsellä ja paperiliittimellä. Joka tapauksessa Mark osoittaa kouriintuntuvalla tavalla, että Marsiin haaksirikkoutuneen kannatti olla hereillä koulussa ihan kaikilla tunneilla, ehkä pakkoruotsia lukuun ottamatta.

Minut tämä kirja sai pidettyä tiukasti otteessaan monena iltana peräkkäin, kun oli vaikea päästä nukkumaan ennen kuin oli saanut luettua, miten Mark selviää eteen sattuneesta uudesta ongelmasta, vai selviääkö lainkaan.

Erityisen ilahduttava piirre oli se, että lähestulkoon kaikki kirjassa kerrottu vaikutti uskottavalta. Niin tiedettä kuin tekniikkaakaan ei ollut tarvinnut venyttää uusiin sfääreihin, vaan kaikki kuulosti sellaiselta, mikä voisi onnistua nytkin, jos vain halua ja erityisesti resursseja olisi käytössä. Kun sanoin 'lähestulkoon', niin alun hiekkamyrsky minua jäi mietityttämään. Marsin ilmakehä on kovin ohut, ja ilmeisesti onkin niin, ettei kuvatunlainen myrsky olisi mahdollinen, ainakaan kirjassa mainituilla tuulennopeuksilla. Tuo on kuitenkin vain pieni detalji, ja annettakoon se anteeksi. Tarinassa ei ole oleellista se, miten Mark on tilanteeseensa joutunut vaan se, miten hän pyrkii siitä selviytymään.

Allekirjoitan täysin kansikuvassa mainitun Wall Street Journalin lainauksen. Omalla sarallaan tämä on aivan huikea tarina, kaikkien haaksirikkoutumiskertomusten äiti!

perjantai 6. marraskuuta 2015

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus
Johnny Kniga 2014
Sivuja: 407

Suur-Suomi. Sellaistakin tosiaan oltiin jossain vaiheessa tekemässä, ja vielä ilmeisen kovalla innostuksella. Minulle tuo asia on historiantunneilta jäänyt melkoisen etäiseksi, ja siksi tämä kirja kuulostikin kovin kiinnostavalta. Erityisen kiinnostavaa on se, miten koko aihe on päässyt painumaan unholaan, tai ainakin muistin sivuraiteille.

Suomi lähti jatkosotaan tarmoa puhkuen. Talvisodassa menetetyt alueet saataisiin takaisin tuosta vain, ja kun kerran liikkeellä oltiin, niin saman tienhän ryssän voisi ajaa Uralin taakse, pois koko Euroopasta. Kaikesta uhmakkuudesta huolimatta oli sen verran sentään realismia mukana, ettei Suomi tuohon tavoitteeseen sentään ihan yksinään uskonut pääsevänsä, mutta upean ja mahtavan Saksan rinnalla kelpasi kyllä taistella ja heidän menestyksensä myötä porskuttaisi suomalainenkin hyökkääjä.

Tästä herääkin yksi kaikkein kiinnostavimmista kysymyksistä: mitä jos Saksa olisikin pärjännyt Neuvostoliitolle? Mihin asti Suomi olisi silloin valloitustaan jatkanut ja erityisesti: mitä Suomi olisi tehnyt valloittamalleen alueelle ja sen väestölle? Saksan antama esimerkki olisi silloin ollutkin voittajan malli, jonka seuraaminen olisi saattanut olla luontevaa. Keskitysleirejähän Suomella jo oli, ja Saksa olisi varmaankin toimittanut tarvittavan määrän Zyklon B:tä asevelihintaan. Tämä ajatus kuulostaa hurjalta, mutta samalla kertaa niin luontevalta, että aktiivinen kollektiivinen unohtaminen on ihan varteenotettava vaihtoehto.

Kirjan kuudessa artikkelissa käsitellään Suur-Suomea mukavan erilaisista lähtökohdista. Oula Silvennoinen on kirjoittanut historiallisen muistin vääristymisestä, Tuomas Tepora valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriasta ennen toista maailmansotaa, Jenni kirves naisista suurta Suomea synnyttämässä sekä Suur-Suomi-aatteen uhosta ja tuhosta aikalaisten kokemana, Sari Näre Suur-Suomi-hengen nostatuksesta, hengellä pelaamisesta ja vastarinnasta ja Ville Kivimäki rintamamiesten kokemasta Suur-Suomesta. Itse pidin kiinnostavimpina Silvennoisen, Kivimäen ja Kirveen jälkimmäistä artikkelia.

Kirveen artikkelin pari viimeistä sivua ovat erityisen sopiva lopetus koko kirjalle. Siinä hän kertoo, miten entiset Suur-Suomi-kiihkoilijat saivat sodan jälkeenkin jatkaa entisissä toimissaan. Monille jaettiin korkeimpia arvonimiä ja he saivat erilaisia luottamustehtäviä siten, että toiminta sodassa näyttää olleen ennemminkin meriitti kuin taakka.

"Mutta Suomen kansa tahtoi sodan jälkeen kollektiivisesti unohtaa 'pyhän ristiretkensä luvattuun maahan', joitakin kommunisteiksi katsottuja ilmiantajia lukuun ottamatta. Kansa ymmärsi aatteen levinneen sodan aikana niin laajalle, että jos kaikki siihen uskoneet olisi pantu tilille, olisi silloin menetetty aivan liian monta vilpittömän uskon vallassa toiminutta nuorta miestä ja naista, eikä kansakunnan kestokyky olisi sitä iskua kestänyt. Siitä mistä ei voitu puhua, oli parempi vaieta."

Vilkaise myös Savannilla-blogin näkemys kirjasta!